Leo Tolstoin jälkeenjättämät kaunokirjalliset teokset 2

By Leo Tolstoi and Arvid Järnefelt

Vanhan ajan tavan mukaan Malanja naitettiin jo 15-vuotiaana, vielä kasvavana tyttönä. Ensimmäisenä parina vuotena hän torjui miehensä. Miehen olkapäät ja käsivarret olivat jatkuvasti sinelmillä. Malanja suorastaan vihasi puolisoaan. Aika teki kuitenkin tehtävänsä, ja pian Malanja huomasi kiintyneensä mieheensä. Lopulta Mananja itki, kun isäukko päätti lähettää hänen puolisonsa kaupunkiin – miten hän tulisi toimeen ilman rakastaan?"Idylli – ei ole tulella leikkimistä" on yksi viehättävistä kertomuksista kokoelmassa "Leo Tolstoin jälkeenjättämät kaunokirjalliset teokset 2". Lisäksi kokoelma sisältää kertomukset "Isä Sergei", "Kertomus lapsille", "Kaksi eri toisintoa olkikupuisen mehiläiskeon historiasta", "Ei ole maailmassa syyllisiä", "Tihon ja Malanja", "Nuori keisari", "Lasten viisautta" sekä näytelmän "Valo paistaa pimeydessä".-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726546408

Leo Tolstoi

Leo Tolstoy grew up in Russia, raised by a elderly aunt and educated by French tutors while studying at Kazen University before giving up on his education and volunteering for military duty. When writing his greatest works, War and Peace and Anna Karenina, Tolstoy drew upon his diaries for material. At eighty-two, while away from home, he suffered from declining health and died in Astapovo, Riazan in 1910.

Book preview

www.egmont.com

Isä sergei.

I.

Pietarissa sattui 1840-luvulla tapaus, joka oli omansa herättämään yleistä hämmästystä: kyrassierirykmentin ensimäisen eskadronan päällikkö, nuori, kaunis ruhtinas, jonka yleisesti luultiin tulevan sivus-ajutantiksi ja saavuttavan mitä loistavimman aseman keisari Nikolai I:n hovissa, jätti erohakemuksensa kuukautta ennen häiden viettoa nuoren kaunottaren ja keisarinnan erikoisessa suosiossa olevan hovineidin kanssa. Ruhtinas purki kihlauksensa, antoi kohtalaisen omaisuutensa sisarelleen ja meni munkiksi luostariin.

Tapaus tuntui eriskummaiselta ja käsittämättömältä niiden silmissä, jotka eivät sen sisällisiä syitä tienneet; mutta ruhtinas Stepan Kasatskin omasta mielestä oli hänen menettelynsä ollut niin luonnollista, ettei hän puolestaan olisi voinut mitään muuta menettelytapaa edes ajatellakaan.

Stepan Kasatskin isä, entinen kaartineversti, oli kuollut pojan ollessa 12-vuotias. Äiti ei olisi mitenkään hennonut antaa poikaa pois kotoa, mutta ei kuitenkaan rohjennut olla täyttämättä miesvainajansa viimeistä toivomusta, jonka mukaan poika oli isän kuoltua toimitettava sisä-oppilaaksi kadettikouluun. Poika siis vietiin sotaopistoon.

Leski itse muutti tyttärensä Varvaaran kanssa Pietariin, voidakseen olla siellä, missä poikakin, ja ottaa hänet kotiin pyhiksi. Pojalla oli loistavia taipumuksia ja tavattoman paljon itserakkautta, jonka vuoksi hän oli ensimäinen sekä oppiaineissa — erittäinkin lempiaineessaan matematikassa — että rintamapalveluksessa ja ratsastuksessa. Tavallista suuremmasta koostaan huolimatta hän oli kaunis ja notkea. Sitäpaitsi olisi hän ollut käytöksensäkin puolesta mallikelpoinen kadetti, ellei olisi ollut niin äkkipikainen. Hän ei juopotellut, ei irstaillut, ja oli merkillisen rehellinen. Ainoa pieni virhe oli tuo tuittupäisyys, jonka alaisena ollessaan hän kadotti hillitsemiskykynsä ja kokonaan eläimistyi. Niinpä hän oli heittämäisillään ulos ikkunasta muutamankin kadetin, joka oli ilkkunut hänen kivennäiskokoelmaansa. Toisen kerran hänet oli hukka periä: hän paiskasi koko kotlettitarjottimen taloudenhoitajan päälle, hyökkäsi upseerin kimppuun ja hänen sanottiin tätä lyöneenkin, kun upseeri oli kieltänyt sanansa ja valehdellut vasten naamaa. Hänet olisi varmaan alennettu sotamieheksi, ellei sotaopiston rehtori olisi salannut koko juttua ja ajanut taloudenhoitajaa pois.

Jo 18-vuotiaana hän pääsi upseeriksi muutamaan ylimykselliseen kaartinrykmenttiin. Nikolai keisari tunsi hänet kadettikoulusta asti ja piti muistissaan sittemmin rykmentissäkin, joten kaikki olivat varmat hänestä tulevan sivus-ajutantin. Sitä Kasatski kovasti itsekin toivoi, eikä suinkaan ainoastaan kunnianhimon vuoksi, vaan etenkin sentähden, että kadettiajoiltaan asti oli tulisesti rakastanut keisari Nikolaita. Joka kerta kun keisari saapui sotakouluun — ja hän saapui sinne usein — joka kerta kun tuo kookas olento, pullistunein rinnoin, kotkannenineen ja leikattuine poskipartoineen, reippaasti astui sisälle sotilasnuttu yllään ja mahtavalla äänellä tervehti kadetteja, oli Kasatski tuntenut samanlaista rakastumisen haltioitumista, kuin silloin milloin jälkeenpäin oli ollut rakastuneena naisiin. Rakastuminen keisariin oli vain paljoa voimakkaampaa: halutti näyttää hänelle rajatonta alttiuttaan, uhrautua hänelle, antaa hänelle koko itsensä, ja keisari tiesi herättävänsä tätä ihastusta ja tahallaan lietsoi sitä esille. Hän leikki kadettien kanssa, antautui heidän keskuuteensa, kohteli heitä milloin lapsellisen välittömästi, milloin ystävän tavalla, milloin rauhallisella ylevyydellä. Kasatskin viimeisen upseerijutun jälkeen ei keisari ollut sanonut hänelle mitään, mutta kun Kasatski lähestyi häntä, syrjäytti keisari hänet teatterimaisella liikkeellä, rypisti silmänsä ja heristi sormeaan, sekä sitten lähtiessään sanoi: »Tietäkää, että olen perillä kaikesta, mutta on asioita, joista en tahdo tietää. Ne ovat kuitenkin täällä.» Hän osoitti sydämeensä.

Kun kadetit pääsytutkinnon jälkeen esitettiin hänelle, ei hän enää ottanut asiaa puheeksi, vaan sanoi, kuten aina ennenkin, että he tästä lähin saavat kaikki kääntyä välittömästi hänen puoleensa, että uskollisesti palvelisivat häntä ja isänmaata, ja että hän oli aina pysyvä heidän ensimäisenä ystävänään; kaikki olivat, kuten ainakin, liikutetut, mutta Kasatski, muistellen mitä oli tapahtunut, vuodatti kyyneleitä ja vannoi palvelevansa rakastettua keisaria kaikilla voimillaan.

Kun Kasatski ryhtyi virkaansa rykmentissä, muutti hänen äitinsä tyttärineen aluksi Moskovaan ja sitten maalle. Kasatski antoi sisarelle puolet omaisuuttaan, ja toinen puoli, mikä jäi hänelle itselleen, riitti töin tuskin menoihin siinä ylellisessä rykmentissä, jossa hän palveli.

Syrjästä katsoen näytti Kasatski olevan eräs noita tavallisimpia loistavia kaartinupseereja, jotka menevät urallaan pitkälle, mutta hänen sisässään oli käymässä monimutkainen ja jännittynyt työ. Tämä hänessä tapahtuva työ oli oikeastaan ollut lapsuudesta saakka aina vain samaa pyrkimistä täydellisyyteen ja menestyksen saavuttamiseen kaikissa asioissa, jotka eteen sattuivat, mikä tietysti sai osakseen ihmisten ylistystä ja ihmettelyä. Jos kysymys oli opinnoista, ryhtyi hän niihin koko tarmollaan ja teki työtä siksi, kunnes häntä kehuttiin ja pidettiin esimerkiksi kelpaavana. Saavutettuaan jonkun tarkoituksensa hän ryhtyi heti toisiin. Niinpä hän oli päässyt luokkansa etevimmäksi oppilaaksi; niin hän myöskin, ollessaan vielä kadettikoulussa ja huomattuaan olevansa kömpelö ranskankielen käyttämisessä, oli oppinut hallitsemaan tuota kieltä yhtä hyvin kuin äidinkieltään; samoin hän myöskin shakkipelissä saavutti jo koulussa suuren taituruuden.

Aina oli hänellä, paitsi tuota yleistä elämänkutsumusta, minkä muodosti keisarin ja isänmaan palveleminen, myöskin joku erityinen tarkoitusperä, ja olipa tämä kuinka vähäpätöinen tahansa, hän antautui siihen kokonaan, eläen vain sitä ainoata varten, kunnes sen saavutti. Mutta heti jonkun tarkoitusperän näin saavutettuaan, kasvoi hänen tietoisuudessaan entisen sijalle jo toinen. Tämä pyrkimys etevämmyyteen muiden rinnalla ja siitä johtuva pyrkimys määrättyihin tarkoitusperiin, se oli hänen elämänsä varsinaisena sisältönä. Niinpä hän upseeriksi tultuaan asetti tarkoitusperäkseen äärimmäisen etevyyden saavuttamisen sotapalveluksen asioissa, ja hyvin pian hän pääsikin mallikelpoiseksi upseeriksi, vaikka tosin häntä yhä edelleen vaivasi vanha äkkipikaisuuden vika, joka nytkin vielä palveluksessa ollessa saattoi hänet arveluttaviin, menestystä haittaaviin tekoihin.

Sitten hän tuli kerran seurustelussa huomanneeksi yleissivistyksensä puutteelliseksi. Hän ryhtyi heti täydentämään tietojaan, muuttui kirjatoukaksi ja saavutti vihdoin tarkoituksensa. Sitten hän päätti hankkia itselleen loistavan aseman ylhäisimmissä seurapiireissä, oppi mainiosti tanssimaan, ja hyvin pian saavutti sen, että tuli kutsutuksi kaikkiin ylhäisön tanssijaisiin ja muutamiin iltamiin. Mutta tämä asema ei häntä vielä tyydyttänyt. Hän oli tottunut olemaan ensimäisenä, mutta näissä asioissa hän ei ollut vielä lähimainkaan ensimäinen. Ylhäisimpiin piireihin kuului silloin, ja luultavasti kuuluu aina ja joka paikassa, neljää lajia ihmisiä: I) rikkaita hovilaisia, 2) varattomia, hovissa syntyneitä ja kasvaneita ihmisiä, 3) rikkaita hovihäntyreitä, ja 4) varattomia hovin ulkopuolella olevia hovilaisten häntyreitä. Kasatski ei kuulunut kahteen ensimäiseen luokkaan; hänet otettiin mielihyvällä vastaan molempiin jälkimäisiin piireihin. Suurmaailmaan tullessaan hän oli päättänyt hankkia itselleen suhteen johonkin sikäläiseen naiseen, ja hän saavuttikin tarkoituksensa odottamattoman pian. Mutta hyvin pian hän myöskin huomasi, että ne piirit, joissa hän liikkui, olivatkin alempia piirejä, ja että noissa ylimmissä hovipiireissä hän, vaikkapa vastaanotettunakin, oli sentään vieras; hänelle oltiin kohteliaita, mutta koko käytös oli omansa osoittamaan, että on kyllä olemassa niihin piireihin kuuluvia henkilöitä, mutta että hän ei niihin kuulunut. Ja Kasatski tahtoi kuulua niihin. Sitä varten piti olla joka tapauksessa ajutantti. Ja hänellähän oli toiveita päästä ajutantiksi. Taikka sitten piti mennä naimisiin jonkun niihin piireihin kuuluvan naisen kanssa. Ja hän päätti niin tehdäkin. Valitsi kaunottaren hovinaisten joukosta, joka ei ainoastaan »kuulunut piireihin», vaan jota kaikkein ylhäisimmät ja asemissaan varmimmat henkilöt koettivat kaikin tavoin lähestyä. Se oli kreivitär Korotkov. Yleneminen virkauralla ei ollut ainoa vaikutus, joka pani Kasatskin lähestymään neiti Korotkovia, — vaan tämä neiti oli sitäpaitsi tavattoman viehättävä, ja Kasatski rakastui pian. Alussa oli neiti Korotkov hyvin kylmä hänelle, mutta sitten muuttui kaikki äkkiä, ja neiti tuli hyvinkin helläksi, vieläpä alkoi neidin äiti kovin vaatia ruhtinasta heidän luonansa käymään.

Kasatski kosi ja sai myöntävän vastauksen. Häntä hämmästytti se helppous, millä oli moisen onnen saavuttanut, ja myös vähän oudostutti jokin omituisuus äidin ja tyttären käytöksessä. Hän oli kovasti rakastunut ja sokaistu, eikä sen vuoksi huomannut sitä, minkä melkein kaikki pääkaupunkilaiset tiesivät, nimittäin että hänen morsiamensa oli vuosi takaperin ollut keisari Nikolain rakastettuna.

Kaksi viikkoa ennen sovittua hääpäivää Kasatski istui morsiamensa huvilassa Tsarskoje Selossa. Oli kuuma toukokuun päivä. Käveltyään puistossa sulhanen ja morsian istahtivat penkille tuuheaan lehmuskäytävään. Meri neiti oli valkeassa harsopuvussaan sinä päivänä erittäin kaunis. Hän oli kuin viattomuuden ja rakkauden ihanne itse. Hän istui milloin pää kumarassa, milloin katsahdellen komeaan, kookkaaseen vieruskumppaniinsa, joka puheli hänen kanssaan äärimmäisen hellävaroin, ikäänkuin olisi jokaisella sanallaan ja liikkeellään pelännyt loukkaavansa, turmelevansa morsiamen enkelimäistä puhtautta. Kasatski kuului niihin 40-luvun miehiin, joita ei enää liene nykyisessä sukupolvessa, niihin, jotka itseään tuomitsematta sallivat epäpuhtautta omassa sukupuolielämässään, mutta vaativat vaimoltaan ihanteellista, taivaallista viattomuutta, ja ihailivat tätä taivaallista puhtautta jokaisessa heidän piiriinsä kuuluvassa tytössä ja sen mukaan kohtelivat kaikkia naisia.

Moisessa katsantotavassa oli paljon väärää ja turmiollista siihen epäsiveellisyyteen nähden, mitä miehet pitivät itselleen luvallisena; mutta naisiin nähden tämmöinen katsantotapa, joka oli jyrkässä ristiriidassa nykyisen nuorison ajatustavan kanssa, nyt kun jokaisessa tytössä nähdään toveria itselleen pyydystelevä naaras, oli luullakseni hyödyllinen. Sellaisen jumaloimisen alaisina tytöt koettivat ollakin enemmän tai vähemmän jumalattaria. Sellainen katsantotapa oli Kasatskillakin, ja siltä kannalta hän ajatteli morsiantaan. Hän oli tänä päivänä aivan erikoisesti rakastunut, eikä tuntenut neiti Korotkovia kohtaan vähintäkään aistillisuutta, — vaan päinvastoin katseli häntä hartaudella ikäänkuin johonkin saavuttamattomaan ihanteeseen.

Hän nousi morsiamensa eteen seisoalleen koko pituuteensa, molemmin käsin sapeliinsa nojaten.

— Vasta nyt olen päässyt käsittämään koko sen onnen, joka voi olla ihmisen saavutettavissa! Ja sen onnen olette te… olet sinä — sanoi hän arasti hymyillen — antanut minulle.

Kasatski oli siinä kihlautumisensa kaudessa, jolloin sinutteleminen ei vielä ole tullut tavaksi, ja kun hän siveellisessä suhteessa katseli morsiameensa alhaalta ylöspäin, tuntui sellaisen enkelin sinutteleminen arveluttavalta.

— Olen oppinut itseäni tuntemaan… sinun avullasi, ja olen huomannut olevani parempi kuin olin luullut.

— Sen olen jo kauan tiennyt. Siksi rakastankin teitä.

Satakieli alkoi lähistössä naksutella, tuoreet puunlehvät liikahtelivat tuulessa.

Ruhtinas otti kreivittären käden omaansa ja suuteli sitä, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Neiti ymmärsi ruhtinaan tahtovan kiittää siitä, että hän oli tunnustanut rakkautensa. Ruhtinas käveli vähäisen, tuli sitten vaijeten takaisin ja istahti morsiamensa viereen.

— Te tiedätte… sinä tiedät… No, yhdentekevä, tekö vai sinä. Tiedät, etten ole lähestynyt sinua aivan ilman itsekkäitä syitä; tarkoitukseni oli päästä suhteisiin suurmaailman kanssa, mutta sitten… kuinka mitättömäksi onkaan muuttunut kaikki tuo verrattuna sinuun, minun opittuani sinut tuntemaan! Ethän ole minulle pahoillasi?

Kreivitär ei vastannut, vaan ainoastaan kosketti kädellään hänen kättään. Ruhtinas ymmärsi sen merkinneen: en, en ole pahoillani.

— Niin, äsken sanoit, — ruhtinas ujosteli lausua sitä sanaa julki, sillä se tuntui hänestä liian röyhkeältä — sanoit rakastavasi minua, — suo kuitenkin minulle anteeksi, uskonhan minä sen, mutta on olemassa sen ohella jotain, joka tekee sinut levottomaksi, joka vaivaa sinua. Mitä se on?

»Niin, nyt tai ei koskaan», ajatteli neiti Korotkov. »Hän saa sen kaikissa tapauksissa joskus tietää. Mutta nyt hän ei ainakaan jätä minua. Voi, jospa hän sittenkin jättää, sehän olisi kauheata!» — Ja kreivitär loi rakastuneen katseen Kasatskin suureen, rehelliseen, mahtavaan olentoon. Kreivitär rakasti häntä nyt enemmän kuin Nikolaita, ja ellei kysymys olisi ollut keisarista, ei hän olisi tähän vaihtanut häntä.

— Kuulkaahan, minä en voi olla epäsuora. Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi. Te tahdotte tietää, olenko ennen ollut rakastunut?

Kreivitär pani rukoilevasti jälleen kätensä hänen kädelleen.

Ruhtinas oli vaiti.

— Te tahdotte tietää, ketä olen rakastanut? Häntä itseänsä, keisaria.

— Me rakastimme kaikki häntä; voinhan kuvitella, kuinka te siellä naisopistossa…

— Ei, se tapahtui myöhemmin. Se oli intohimoa, mutta se meni sitten menojaan… Minun täytyy kuitenkin sanoa…

— No, mitä siihen voi enää olla sanomista?

— Ei, ei, ei se ole niin viatonta… — Hän peitti kasvot käsiinsä.

— Mitä sanottekaan?! Olitteko siis antautunut hänelle?

Kreivitär ei vastannut.

— Olitteko hänen rakastettunaan?!!!

Kreivitär oli yhä vaiti.

Ruhtinas hypähti kuolon kalpeana pystyyn. Leuvat vapisevina hän seisoi kreivittären edessä. Hänen mieleensä muistui nyt, kuinka keisari oli tavannut hänet Nevskillä ja suvainnut ystävällisesti toivottaa onnea.

— Jumalani — huudahti kreivitär — mitä olenkaan tehnyt! Stiva! (ruhtinaan tutunomainen puhuttelunimi).

— Älkää kajotko minuun! Oh, kuinka se koski kipeästi!

Ruhtinas kääntyi ja meni taloon päin.

Siellä hän kohtasi morsiamensa äidin.

— Mitä haluatte, ruhtinas?… Vanha kreivitär tyrmistyi nähtyään hänet. Veri tulvahti äkkiä ruhtinaan kasvoihin.

— Te olette sen tiennyt, te aijoitte käyttää minua peittääksenne heidän häpeäänsä. Ellette olisi nainen! — kiljahti ruhtinas kohottaen suuren nyrkkinsä kreivitärtä kohden, mutta samassa hän kääntyi ja juoksi ulos.

Jos hänen morsiamensa rakastajana olisi ollut joku yksityinen henkilö, olisi ruhtinas hänet siihen paikkaan tappanut, mutta se oli jumaloitu keisari itse!

Seuraavana päivänä hän jätti virkaloma- ja erohakemuksensa, ja päästäkseen ketään näkemästä ilmoittihe sairaaksi. Hän matkusti maalle.

Kesän hän vietti maatilallaan, järjestäen asioitaan, mutta kesän päätyttyä ei enää palannutkaan Pietariin, vaan matkusti luostariin ja rupesi munkiksi.

Äiti kirjoitti hänelle neuvoen olemaan ottamatta ratkaisevaa askelta. Hän vastasi äidille, että Jumalalta saatu kutsumus oli ylempänä kaikkia muita vaikutteita, ja että hän tunsi tämän kutsumuksen omakseen. Ainoastaan sisar, joka oli yhtä ylpeä ja kunniastaan arka kuin velikin, hyväksyi hänen tekonsa. Sisar ymmärsi veljen ruvenneen munkiksi vain päästäkseen yläpuolelle niitä, jotka olivat tahtoneet osoittaa olevansa yläpuolella häntä.

Ja sisar oli ymmärtänyt hänet oikein. Munkiksi rupeamisellaan oli veli tahtonut osoittaa halveksivansa kaikkea sitä, mikä ihmisistä näytti niin tärkeältä ja oli hänestä itsestäänkin näyttänyt niinä aikoina, jolloin hän vielä palveli, ja asettua uudelle semmoiselle korkeusasteelle, josta saattoi ikäänkuin ylhäältäpäin katsoa niihin ihmisiin, joita oli ennen kadehtinut… Mutta tämä vaikute ei ollut, kuten sisar Varenka kuvitteli, yksin johtamassa veljeä. Hänessä oli muutakin; häntä oli johtamassa myöskin tosi uskonnollinen tunne, josta Varenkalla ei ollut tietoa, vaan joka oli punoutunut yhteen hänen ylpeytensä ja etevämmyyteen pyrkimisensä kanssa. Pettymys Merin suhteen, jota hän oli pitänyt enkelinä, äärimmäinen loukkaantuminen oli johtanut hänet epätoivoon, mutta epätoivosta mihin?… Jumalaan, lapselliseen uskoon, joka ei ollut vielä milloinkaan hänessä horjunut.

II.

Neitsyt Maarian päivänä tuli Kasatski luostariin.

Luostarin apottina oli oppinut aatelismies, kirjailijamunkki. Hän kuului siihen Valakiasta tulleeseen munkkikuntaan, joka nurkumatta totteli valittua johtajaansa ja opettajaansa.

Apotti oli tunnetun munkkivanhuksen Ambrosiuksen oppilaita, joka oli puolestaan ollut Makariuksen oppilas, joka taas oli ollut munkki Leonidin, ja tämä puolestaan Paisius Velitshovskin oppilas. Tämän apotin alaiseksi tuli nyt Kasatski. Paitsi sitä muitten rinnalla tuntemaansa etevämmyyden tuntoa, josta Kasatski nautti luostarissa, tunsi hän nyt luostarielämässä niinkuin oli kaikissa muissakin asioissa tuntenut, iloa suurimman maallisen täydellisyyden saavuttamisesta niin ulkonaisessa kuin sisällisessäkin suhteessa. Niinkuin hän oli ollut moitteettomana upseerina, vieläpä sellaisena, joka teki aina enemmän kuin vaadittiin, ja pyrkinyt laajentamaan täydellisyytensä kehyksiä, niin hän nyt munkkinakin pyrki olemaan täydellinen: aina askartelevana, hillittynä, nöyränä, lempeänä ja etenkin puhtaana, eikä puhtaana ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin, ja lisäksi kuuliaisena. Erittäinkin tämä viimeinen ominaisuus oli omansa helpoittamaan hänen elämäänsä luostarissa. Jos jotkut munkkielämän vaatimuksista pääkaupungin läheisyydessä olevassa luostarissa, jossa oli aina paljon kävijöitä, olivat hänelle vastenmielisiä ja johtivat kiusaukseen, niin hän pääsi täällä kaikesta pahasta kuuliaisuuden avulla, ajatellen: ei ole minun asiani arvostella, minun on vain annettuja käskyjä totteleminen, tarkoittivatpa nämä sitten seisomista pyhäinjäännösten edessä, laulamista kirkkoköörissä taikka luostarinravintolan kirjanpitoa. Jokaisesta epäilyksestä, koskipa se mitä hyvänsä, saattoi päästä saman esimunkille osoitetun kuuliaisuuden avulla. Ilman tätä kuuliaisuuteen pyrkimystä olisi häntä ikävystyttänyt jumalanpalveluksen pitkäveteisyys ja yksitoikkoisuus, vierasten alituinen juokseminen ja veljeskunnan huonot puolet. Mutta nyt hän saattoi ilomielin kestää kaikki, vieläpä tuntui tuo pyrkimys muodostavan jonkinlaisen lohdutuksen ja kannattimen elämässä.

»En tiedä miksi pitää useaan kertaan päivässä kuunnella samoja rukouksia, tiedän vain, että niin pitää. Ja tietäessäni, että niin pitää, ne tuottavat minulle iloa.» Esimunkki sanoi hänelle, että niinkuin ruumiillisen elämän ylläpitämiseksi oli aineellinen ravinto välttämätön, niin oli välttämätön myöskin kirkkorukous henkisen elämän ylläpitämiseksi. Kasatski uskoi asian niin olevan. Ja epäilemättä tuottikin jumalanpalvelus, jota hän joskus varhain aamulla sellaisella vaivalla nousi toimittamaan, hänelle rauhaa ja iloa. Ilo taas vaikutti nöyryyttä ja herätti luottamusta kaikkiin esimunkin käskyihin.

Elämän viehätin ei ollut yksistään oman tahdon yhä suuremmassa nöyryyttämisessä, vaan kaikkien muidenkin kristillisten hyveiden saavuttamisessa, mikä tehtävä ensi aikoina tuntui hänestä hyvinkin helpolta. Kaiken omaisuutensa hän oli antanut luostarille, eikä sitä tekoaan suinkaan katunut; laiskuutta ei hänessä ollut; nöyrtyminen alempien edessä ei ollut hänestä ainoastaan helppoa, vaan tuotti suoranaista iloa. Jopa sellaistenkin viettelysten kuin ahneuden ja haureuden voittaminen oli hänestä perin helppoa. Esimunkki varoitteli erittäinkin tästä viimemainitusta synnistä, mutta Kasatski oli mielissään, kun oli siitä vapaa.

Häntä vaivasi ainoastaan morsiamen muisteleminen. Vastoin tahtoansakin hän näet kuvaili elävästi mielessään tuttua keisarin lemmittyä ja miksi elämä olisi voinut muodostua tuon naisen kanssa, joka oli jo naimisissa toisen kanssa — joka oli nyt erinomaisena vaimona ja perheen äitinä — jonka miehellä oli tärkeä yhteiskunnallinen asema, valtaa ja kunniaa, ja hyvä, katumuksen tehnyt vaimo.

Kasatskia eivät nämä ajatukset haitanneet hänen paraina hetkinään. Sellaisina hetkinä hän iloitsi päässeensä moisista viettelyksistä, mutta oli joskus toisia hetkiä, jolloin kaikki se, mistä hän eli, himmeni hänen silmissään, ja hän ikäänkuin lakkasi uskomasta siihen, mistä oli elänyt, ainakin näkemästä sitä, pystymästä sitä esille loihtimaan, ja silloin valtasivat hänet aina nuo vanhat muistot ja — kauheata sanoa — hän katui ruvenneensa munkiksi.

Tästä tilasta pelastuminen oli taaskin kuuliaisuudessa ja työssä, koko päivän kestävissä rukouksissa. Hän noudatti rukoillessaan tavallisia maahankumartamisia, vieläpä kumarteli tavallista enemmänkin, mutta rukoilikin vain ruumiillaan, sielun ottamatta hartauteen osaa, ja tämmöistä kumartelua kesti yhteen menoon koko päivän, joskus kaksikin; sitten meni kaikki itsestään ohitse. Mutta tuo päivä tai kaksi oli Kasatskille hirmuista koettelemusta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi ollut omassa, eikä Jumalan, vaan jonkun vieraan olennon vallassa. Ja mitään muuta hän ei niinä aikoina voinut tehdä kuin seurata esimunkin neuvoa, olla mihinkään ryhtymättä ja pysyä vain odottavalla kannalla. Yleensä ei Kasatski koko tänä aikana elänyt oman tahtonsa mukaan, vaan esimunkin tahtoa seuraten, ja tämä kuuliaisuus se vain tuottikin hänelle jonkun verran rauhaa.

Näin vietti Kasatski ensimäisessä luostarissa seitsemän vuotta. Kolmannen vuoden lopulla hänet vihittiin pappismunkiksi Sergein nimellä. Tämä vihkiminen muodostui hänelle tärkeäksi sisälliseksi tapahtumaksi. Hän oli aina ennenkin tuntenut suurta lohdutusta ja henkistä kohoutumista ehtoollissakramentin nauttimisesta; mutta nyt kun hänen oli itsensä suorittaminen jumalanpalvelusta, tuottivat leivän siunaamismenot hänelle suurta sisällistä haltioitumista. Myöhemmin tuo tunne tosin alkoi yhä enemmän tylsistyä, ja kun hänen oli kerran suorittaminen jumalanpalvelusta siinä painostavassa mielentilassa, missä joskus oli, tunsi hän, että tuokin innostus oli ohimenevää laatua. Ja se todella menikin menojaan, jättäen jälkeensä vain pelkän tottumuksen.

Ylimalkaan rupesi luostarielämä tällä seitsemännellä vuodella ikävystyttämään Sergeitä. Kaikki, mitä oli pitänyt oppia, oli jo opittu, eikä tahtonut olla enää mitään tekemistä.

Sitävastoin pääsi tuo henkinen horrostila hänessä yhä enemmän valtaan. Tähän aikaan hän sai tietää äitinsä kuolemasta ja Merin naimisiin menemisestä. Hän ei suuresti välittänyt kummastakaan uutisesta. Koko huomionsa, kaiken mielenkiintonsa hän oli keskittänyt omaan sisälliseen elämäänsä.

Munkkiutensa neljännellä vuodella rupesi piispa odottamatta osoittamaan hänelle erikoista suosiotaan ja esimunkki sanoi, ettei nyt vain pitänyt estellä vastaanottamasta mahdollista korkeampaan paikkaan nimitystä. Silloin alkoi Sergeissä herätä tuota munkkien tavallista kunnianhimoa, eli juuri sitä, mitä hän oli muissa munkeissa enin inhonnut. Hänet määrättiin pääkaupungin laidassa sijaitsevaan luostariin. Hän olisi tahtonut kieltäytyä, mutta esimunkki oli käskenyt suostumaan. Hän otti siis viran vastaan, hyvästeli esimiestään ja muutti toiseen luostariin.

Tämä muutto pääkaupungin luostariin oli sekin tärkeä tapahtuma Sergein elämässä. Paljon oli täällä kaikellaisia viettelyksiä, ja Sergein kaikki voimat olivat kohdistetut niiden voittamiseen.

Entisessä luostarissa oli naisviettelys kiusannut Sergeitä verrattain vähän; mutta täällä uudessa luostarissa se nyt sai kauhean voiman, jopa määrätyn esineensäkin. Oli näet muuan huonosta käytöksestään tunnettu rouva, joka alkoi mielistellä Sergeitä. Rupesi pyytämään luoksensa. Sergei kieltäytyi ankarasti, mutta samalla hänen täytyi hämmästyä intohimonsa ilmeisyyttä. Kauhuissaan hän kirjoitti asiasta esimunkille. Eikä siinä kyllä. Vain nöyryyttääkseen itseään hän kutsui luokseen nuoren luostarikäskyläisensä ja häpeänsä masentaen tunnusti tälle heikkoutensa, pyytäen häntä seuraamaan hänen käytöstään ja olemaan päästämättä minnekään paitsi kirkonmenoja toimittamaan tai annettuja käskyjä täyttämään. Toinen suuri viettelys oli siinä, että tämän luostarin apotti, sukkela maailmanmies, joka edistyi nopeasti hengellisellä virkauralla, oli Sergeille mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tätä vastenmielisyyttä ei hän voinut millään saada voitetuksi. Hän oli kyllä nöyrtyvinään, mutta sydämensä syvimmässä ei voinut sittenkään olla sitä miestä tuomitsematta. Ja kerran se pamahti.

Tapahtui, että hänen ollessaan jo toista vuotta uudessa luostarissa Neitsyt Maarian pyhän aattona pidettiin jumalanpalvelusta suuressa kirkossa. Paljon oli vierasta kansaa koolla, sillä apotti itse oli menoja johtamassa. Isä Sergei seisoi tavallisella paikallaan rukoilemassa, se on, oli siinä sisällisessä taistelussa, mikä jumalanpalveluksen aikana aina riehui hänessä, erittäinkin tässä isossa kirkossa oltaessa, kun hän ei itse suorittanut jumalanpalvelusta. Taistelu syntyi siitä, että häntä hermostutti kirkossa käyvä herrasväki, erittäinkin naiset. Hän koetti olla heitä näkemättä, olla huomaamatta kaikkea mitä oli tekeillä; olla näkemättä, kuinka sotamies, hankki tilaa herrasväelle sysäämällä kansaa syrjään, kuinka naiset osoittelivat toisilleen munkkeja, usein juuri häntä, ja myös erästä toista komeaa munkkia. Isä Sergei koetti ikäänkuin väkisin valjastaa päähänsä silmälaput ollakseen näkemättä muuta kuin kynttilänvalojen tuiketta, alttaria, pyhäin kuvia ja pappeja, ollakseen kuulematta muuta kuin laulettuja ja lausuttuja rukousten sanoja ja tuntematta mitään muuta kuin velvollisuuksien tietoisuuteen nukkunutta horrostilaa, jossa hän aina oli, kun kuuli tai itse toisti niin usein ennen toistettuja rukouksia.

Niinpä hän nyt seisoi kumartelemassa, ristitsemässä itseään ja taistelemassa, milloin antautuen kylmään tuomitsemiseen, milloin taas tahallisesti nukuttaen itsensä kaikista ajatuksista ja tunteista. Kun rahanvartija, isä Nikodemus, joka oli myöskin pahana kiusauksen esineenä isä Sergeille ja jota hän ei voinut olla moittimatta apotin imartelemisesta, lähestyi häntä ja maahan asti kumartaen ilmoitti apotin kutsuvan häntä luoksensa alttarille, korjasi isä Sergei kaapunsa, pani päähän munkinhytyrän ja alkoi varovasti pujottautua eteenpäin väkijoukon keskitse. — »Lise, regarde à droite, c’est lui» ¹ — kuuli hän jonkun naisäänen sanovan. — »Oú, oú? Il n’est pas tellement beau!» ²

Hän tiesi, että näillä sanoilla tarkoitettiin häntä. Hän kuuli ne, ja sentähden niinkuin ainakin kiusauksen hetkinä, toisti toistamistaan sanoja: »äläkä johdata meitä kiusaukseen», ja pää kumarassa ja katse maassa hän kulki piispan istuimen