Suomen lintutieteen synty: Turun Akatemian aika

By Esa Lehikoinen, Risto Lemmetyinen, Timo Vuorisalo and Sari Kivistö

Suomen lintutieteen synty avaa näköalan Turun Akatemiassa ennen vuoden 1827 suurta paloa tehtyyn lintututkimukseen. Millaista oli 1600- ja 1700-lukujen tietämys linnuista ja miltä se näyttää nykytiedon valossa? Turun Akatemian lintututkimukset ovat pääosin latinankielisinä ja lähestymistavaltaan vieraina jääneet huonosti tunnetuiksi ja aliarvostetuiksi. Tähän teokseen sisältyvät suomennokset Aurajoen akatemian lintuaiheisista opinnäytteistä ja muista aikalaistutkimuksista. Aihepiirit vaihtelevat ulapan aaltojen myyttisestä jäälinnusta lintuteologiaan, pääskyjen talvehtimisen mysteeristä maamme vanhimman naurulokkiyhdyskunnan tieteellisen tarkkaan kuvaukseen. Teos sisältää myös ensimmäisen Suomen lintujen lajiluettelon. Suomen lintutieteen synty on ainutlaatuinen tietokirja ja välttämätön lähdeteos kaikille Suomen linnuston ja lintutieteen kehityksestä innostuneille.

Toinen korjattu painos (2020) sisältää laajat hakemistot.

• Language: Suomi
• Publisher: Faros
• Release date: Dec 7, 2020
• ISBN: 9789525710946

Esa Lehikoinen

Esa Lehikoinen on Turun yliopiston biologian laitoksen ekologian dosentti ja lehtori emeritus ja tutkii lintujen ominaisuuksien vaihtelua sekä ympäristön saastumisen ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia.

Book preview

Sisällys

Esipuhe

Taustaa Turun Akatemian lintututkimuksille

Lintutieteen yleinen kehitys

Louhisaaren lintumaalaukset

Lajin käsitteen kehittyminen

Miten lintujen nimistö lopulta vakiintui

Linnén tapa kuvata lintulaji tieteellisesti

Aristoteelisesta tutkimusotteesta hyödyn etsintään

Lintuekologiaa Turun Akatemiassa

Fenologisen tutkimuksen alku

Lintujen laulun kuvaaminen

Lintujen pyyntikuvaukset

Akatemian ornitologinen kirjasto

Lintukokoelmien historia

Turun Akatemian lintututkimusten merkitys

Viitteet

AKATEEMISET VÄITÖSKIRJAT

Wanochius, Anders ja Humbla, Erik 1682Luonnontieteellinen disputaatio jäälinnusta

Kreivi Buffon: Kuningaskalastaja eli jäälintu

Achrelius, Daniel 1682Maailman tarkasteluja [tiivistelmä ja otteita]

Hahn, Petrus ja Hielmerus, Jonas Z. 1691Luonnontieteellinen väitöskirja kyyhkyistä

Hahn, Petrus ja Helinus, Johan P. 1694Filosofinen pohdiskelu kyyhkyistä [tiivistelmä]

Hahn, Petrus ja Helinus, Johan P. 1694Filosofinen tutkimus linnuista [tiivistelmä]

Hahn, Petrus ja Weckelman, Matthias J. 1697Filosofinen disputaatio joutsenesta ja sen laulusta [tiivistelmä]

Rudeen, Torsten ja Granroot, Benedictus 1703Akateeminen harjoitus joutsenten laulusta [tiivistelmä]

Hassel, Henricus ja Hallenius, Gregorius 1741Opinnäytetyö Suomessa sijaitsevan Mynämäen historiasta Toinen osa [tiivistelmä]

Ekerman, Petrus ja Tärnström, Christophorus 1745Ahvenanmaasta, Itämeren saaresta, jälkimmäinen osa [tiivistelmä ja ote]

Mennander, Carl Fredrik ja Malm, Andreas 1751Ornitoteologia, ensimmäinen osa [tiivistelmä]

Kalm, Pehr ja Malm, Andreas 1754Ornitoteologia, jälkimmäinen osa [tiivistelmä]

Kalm, Pehr ja Herkepaeus, Christopher 1756Historiallinen ja taloudellinen kuvaus Hauhon pitäjästä Hämeessä [ote]

Gadd, Pehr Adrian ja Carenius, Ephraim 1759Huittisten pitäjä, talous-luonnontieteellinen kuvaus ja akateeminen opinnäyte [ote]

Leche, Johan ja Grysselius, Johan 1764Akateeminen väitöskirja pääskysten talvehtimisesta ja muutosta

Pääskyjen talvehtiminen – tiedemaailman kiistakysymys vuosisatojen ajan

Gadd, Pehr Adrian ja Gummerus, Jacob 1769Taloudenpidollinen esitys vesilintujen suojeluun ja hoitoon

Hellenius, Carl Niclas ja Justander, Johan Gustaf 1786Turkulaisen kasvi- ja eläinkunnan kalenteri

Hellenius, Carl Niclas ja Juvelius, Fredrik 1792Joitakin esimerkkejä vaistosta, jolla eläimet huolehtivat jälkeläisistään

Hellenius, Carl Niclas ja Cajan, Alexander 1798Joitakin huomioita lintujen värien vaihteluista

Hellenius, Carl Niclas ja Idman, Nils Johan 1802Muistio Linnun pesistä, Hämeessä koottujen havaintojen perusteella, ensimmäinen vihko

Helleniuksen ja Idmanin työ Hämeen petolinnuista

Wallenius, Johan Fredrik ja Sadelin, Pehr Ulrik 1810Suomen eläimistö tai niiden eläinten luettelo, joita elää Suomen maassa ja sitä ympäröivässä saaristossa

Sadelin, Pehr Ulrik ja Ingman, Gustaf Henrik 1819Suomen eläimistö

Suomen ensimmäinen selkärankaisluettelo ja sen asema eläintieteen historiassa

Prytz, Lars Johan ja Prytz, Lars Adolf 1811Naurulokista. Ornitologinen koe 1

Prytz, Lars Johan ja Holm, Fredrik Adolf 1811Naurulokista. Ornitologinen koe 2

Prytz, Lars Johan ja Kriander, David Emanuel 1811Naurulokista. Ornitologinen koe 3

Miksi naurulokkijulkaisut asetettiin kyseenalaisiksi ja unohdettin?

Eräissä muissa väitöskirjoissa esitettyjä lintutietoja [tiivistelmä]

Peltopyyn varhaishistoria Suomessa

MUITA LINTUTIETEELLISIÄ JULKAISUJA TURUN AKATEMIAN AJALTA

Leche, Johan 1745Herra tohtori Lechen neuvoja varpuslintujen eli harmaavarpusten hävittämiseksi

Varpusasenteiden historiaa

Gadd, Pehr Adrian 1751Satakunnan kihlakuntien pohjoisosan taloudellisen kuvaamisen yritys

Martin, Anton Rolandson 1759Pohjoisnavalla elävän Procellaria-lajin kuvaus

Kalm, Pehr 1759Kuvaus villikyyhkyistä, joita joinakin vuosina saapuu uskomattoman suuria määriä Englannin Pohjois-Amerikan eteläisille uudisasutuksille

Pehr Kalmin muuttokyyhkykirjoitusten merkitys

Leche, Johan 1763Otteita sääpäiväkirjasta, jota on pidetty Turussa vuodesta 1750 vuoteen 1761. Seitsemäs ja viimeinen osa: jäiden lähdöstä, puiden kukkimisajasta, muuttolintujen saapumisesta, ukkosista, revontulista ym. [ote]

Heinricius, Johan 1766Kuvaus Uudenmaan Suur-Lohjan pitäjästä [tiivistelmä ja ote]

Lagus, Elias 1772Kemin Lapissa sijaitsevan Kuusamon kunnan kuvaus [ote]

Sparrman, Andreas 1786Eläintieteellisiä huomioita Viverra Genettasta ja Oriolus Galbulasta [ote]

Hellenius, Carl N. 1787Kuvaus sininärhen (Coraciae Garrulae, Linn.) tavoista ja taloudenpidosta

Radloff, Fredric Wilhelm 1795Kuvaus Ahvenanmaasta [otteita]

Julin, Johan 1801Lisäyksiä herra E. G. Adlerbergin kokemuksiin sekä luonnonvaraisen että kesyn metson elintavoista

Grape, Erik 1804Hahmotelma Tornion Lapissa sijaitsevan Enontekiön pitäjän kuvaukseksi [ote]

Prytz, L. J. 1816Huomautuksia Strix alucosta

Strix stridulan ja Strix alucon arvoitus

FENOLOGIATIEDONANTOJA

Calendarium Florae & Faunae Kemistä vuosina 1793–1799 Matthias Castrenilta

Muuttolintujen saapuminen ja lähtö 1803

Muistiin merkittyjä luonnonilmiöitä, säätiloja ym. [jatkoa edelliseen]

Von Wright, Magnus 1826Merkintöjä muuttolintujen saapumisesta Suomeen 1824–26

Henkilögalleria

Liite 1. Museum Rislackianumin kokoelman lahjakirja ja luettelo

Liite 2. Helleniuksen lahjoituskokoelma

Hakemistot

Esipuhe

Suomen lintutieteen kattavaa historiaa ei ole kirjoitettu. Julkaistut kirjoitukset keskittyvät henkilöhistoriaan tai johonkin osa-alueeseen. Esimerkiksi von Wrightin taiteilijaveljesten elämänuraa on tarkasteltu monipuolisesti¹, mutta heitä edeltäneistä lintututkijoista ei juuri ole julkaistua tietoa. Linnustohistorian tarkastelut aloitetaan yleensä maan vanhimmasta lintukirjasta, Finlands foglar -teoksesta (osa 1, 1859 ja osa 2, 1873). Lintulajien varhaisimman esiintymisajankohdan etsinnässä 1800-luvun alku on muodostanut lähes läpinäkymättömän takarajan.² Samaan ajankohtaan sijoittui Suomen siirtyminen Ruotsin itäisen maakunnan asemasta Venäjään kuuluvaksi, itsehallinnolliseksi suuriruhtinaskunnaksi. Ennen tätä käännekohtaa linnuista oli kuitenkin kirjoitettu Ruotsissa ja Suomessa lähes 200 vuoden ajan. Näiden varhaisten kirjoitusten havainnot linnuista ja niiden elämästä kertovat lintututkimuksesta Suomessa nykyajan luonnontieteen syntyaikana, jolloin biologinen tutkimus oli nopeasti muuttumassa yhä paremmin järjestäytyneeksi luonnonhistorialliseksi dokumentoinniksi. Tähän kirjallisuuteen tutustuminen on monipuolisesti valaisevaa ja toivoaksemme avaa linnuista kiinnostuneille ikkunan entistä kauemmas alan historiaan.

Kirjan tekijöistä Risto Lemmetyinen ja Esa Lehikoinen kiinnostuivat Turun Akatemian lintututkimuksesta jo 1970-luvulla, ja Lemmetyisen artikkelia Turun saariston linnuston tutkimuksesta 1700-luvulla vuodelta 1986 voidaan pitää historiahankkeen päänavauksena.³ Sitä seurasi pian joukko hänen kirjoittamiaan lintutieteen historiaa käsitteleviä artikkeleita alan julkaisuissa. Vuonna 2003 Esa Lehikoinen, Risto Lemmetyinen ja Timo Vuorisalo julkaisivat Varsinais-Suomen linnuissa katsauksen maakunnan linnuston ja lintututkimuksen historiaan.⁴ Pian maakuntakirjan valmistuttua olikin jo vireillä ajatus laajemmasta, vanhoihin turkulaisiin väitöskirjoihin keskittyvästä kirjasta. Tämän kirjahankkeen aikana laadimme myös katsaukset lintutieteen yleiseen kehitykseen ja suomalaiseen lintututkimukseen.⁵

Kaikki toimittajat ovat osallistuneet kirjan johdantolukujen ja tietolaatikoiden kirjoittamiseen sekä väitöskirjojen alaviitetekstien laatimiseen. Lajiluetteloiden tulkinnat ovat pääasiassa Esa Lehikoisen tekemiä. Toimittajat ovat yhdessä kirjoittaneet yleisen lintutieteen historian akatemian aikakaudelta ja suhteuttaneet Turussa tehdyn tutkimuksen tieteellisen työskentelyn yleiseen kehitykseen. Dosentti Sari Kivistö on kääntänyt latinankieliset väitöskirjat ja artikkelien osat. Dosentti Kaj Borg on tarkastanut tekemämme raakakäännökset ruotsinkielisistä väitöskirjoista ja Ruotsin Kuninkaallisen Tiedeakatemian Julkaisuissa ilmestyneistä muista tutkimuksista.⁶ FM Henna Saukkonen on kääntänyt käyttöömme Buffonin lintutieteellisiä tekstejä ranskan kielestä.

Yllä mainittujen henkilöiden lisäksi haluamme kiittää Faros-kustannus Oy:tä ja sen kustantajia Hannu Salmea ja Heli Paalumäkeä uskaliaasta päätöksestä sisällyttää vanhaa lintutiedettä käsittelevä teos tuotantoonsa sekä Henri Terhoa hienosta viimeistelytyöstä. Museovirastolta saimme luvan lintumaalausten valokuvaamiseen Askaisten Louhisaaren kartanolinnassa ja kuvien käyttöön tässä julkaisussa. Valokuvat otti Risto Metsälä Kuvalaine Oy:stä. Arkistopäällikkö Eero Vallisaari Helsingin yliopiston keskusarkistosta on toimittanut käyttöömme Turun Akatemian eläinmuseoon liittyvää arkistomateriaalia. Haluamme myös lämpimästi kiittää Turun yliopiston kirjastoa ja erityisesti Pekka Valtosta kärsivällisestä suhtautumisesta lähes loputtomiin aineistopyyntöihimme. Käsikirjoituksen lukivat loppuvaiheessa emeritusprofessori Anto Leikola ja professori Maija Kallinen, joiden ystävällisellä avulla vältimme joukon kulttuurihistoriallisia kömmähdyksiä. Suomen Kulttuurirahaston ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston apurahat mahdollistivat käännöstyöt ja Louhisaaren kuvaukset. Lopuksi lämpimät kiitoksemme dosentti Mia Röngälle merkittävästä avusta toisen painoksen toimitustyössä.

Taustaa Turun Akatemian lintututkimuksille

Turun Akatemian perustamiskirja allekirjoitettiin Ruotsin Nyköpingissä vuonna 1640. Akatemian perustaminen käynnisti tieteellisen julkaisemisen Suomessa, sillä maisterin tutkinnon edellyttämät väitöstilaisuudet perustuivat kirjallisiin opinnäytetöihin eli väitöskirjoihin. Väitöskirjoja alettiin julkaista lähes välittömästi sen jälkeen, kun kaupunkiin vuonna 1642 oli saatu kirjapaino. Tuolloin Pietari Wald perusti kirjapainon, joka toimi syksyyn 2008 asti Frenckellin kirjapainon nimellä.⁷ Ensimmäinen Turussa painettu väitöstutkimus ilmestyi jo saman vuoden lopulla.⁸

Väitöskirjoja oli useita tyyppejä. Turun Akatemian perussäännöt noudattivat väitöskirjojen osalta useimmiten Uppsalan yliopiston käytäntöjä, olihan Turku monessa suhteessa Uppsalan istukkaana perustettu.⁹ Lintuja käsittelevien tutkimusten kannalta merkittävimmät olivat maisterin tutkintoon filosofisessa tiedekunnassa vaaditut kaksi väitöstä, nimittäin pro exercitio- ja pro gradu -väitökset eli dissertaatiot. Niissä maisteriksi aikova ylioppilas (respondentti) puolusti julkisesti tutkielmaansa ohjaajan (praeseksen) alaisuudessa. Praeses oli yleensä väitöskirjaa ohjannut professori tai muu vastaava opettaja, toisinaan jokin apulaisopettaja (adjunkti) tai dosentti. Pro exercition ensisijaisena tarkoituksena oli harjaannuttaa väittelijä latinankielen kirjalliseen ja suulliseen esitykseen. Pro gradu -väitökseltä edellytettiin jo korkeampaa tasoa. Sen piti muodostaa ongelmakeskeisen aiheensa puitteissa selvä kokonaisuus.

Latina oli pitkään pakollinen sekä väitöskirjan että väitöstilaisuuden kielenä. Vuodesta 1752 lähtien oli myös ruotsin kieli sallittu, mikäli väitöskirjan aihe käsitteli Ruotsin historiaa ja topografiaa tai luonnonhistoriaa, fysiikkaa ja matematiikkaa. Siten pyrittiin takaamaan väitöskirjan ymmärrettävyys myös laajemmille kansalaispiireille, ennen kaikkea yhteiskunnan päättäjille ja talouselämän kehittäjille. Muutos oli hyödyn aikakaudelle tyypillinen.

Yleensä pro exercitio -julkaisut olivat praeseksen, pro gradut puolestaan respondentin laatimia. Poikkeuksiakin oli. Useissa tapauksissa on vaikea tunnistaa väitöskirjan ensisijaista tekijää. Kun tutkimus muodostui sarjajulkaisuista, joissa kaikissa oli sama praeses mutta respondentit vaihtuivat, oli tutkimus todennäköisesti praeseksen tekemä. Mikäli kaksiosaisessa väitöskirjassa oli sama ylioppilas respondenttina, voidaan päätellä, että kyseinen tutkimus oli hänen itsensä tekemä. Edellisestä ovat esimerkkeinä muun muassa Petrus Hahnin ohjaamat väitökset kyyhkyistä ja Lars Prytzin kolmiosainen naurulokkitutkimus. Jälkimmäisiä edustavat respondentti Andreas Malmin puolustamat pro exercitioja pro gradu -väitökset lintuteologiasta, joissa ensimmäisen osan praeseksenä oli Carl F. Mennander ja jälkimmäisen ohjasi Pehr Kalm.

Akatemian perussääntöjen mukaan professoreilta edellytettiin väitöskirjojen ohjaamista ja julkaisemista. Kuten nykyäänkin, professorit onnistuivat tässä tavoitteessaan vaihtelevasti. Akatemiassa oli professoreita, jotka useampivuotisen virkauransa aikana eivät tuottaneet ainuttakaan väitöstä. Toisaalta esimerkiksi Pehr Kalm ohjasi ja julkaisi 146 väitöskirjaa, Petrus Hahn 125 ja Pehr Gadd 103. Lääketieteen professori Johan Leche, joka julkaisi runsaasti luonnontieteellisiä artikkeleja ja useissa muissakin suhteissa oli erittäin aktiivinen akatemian kehittäjä, tuotti 16 vuotta kestäneen uransa aikana vain kaksi väitöskirjaa. Tosin lääketieteen opinnot painottuivat käytännön harjoituksiin, eikä opiskelijoilta edellytetty väitöskirjan tekemistä.¹⁰

Turun Akatemian väitöskirjoja tunnetaan huonosti ja niistä julkaistut tiedot näyttävät usein perustuvan väärinkäsityksiin. Suomen eläintieteen merkittävä uranuurtaja, professori Johan Axel Palmén totesi Finlands foglar -teoksen jälkimmäisen osan alussa vuonna 1873, että P. U. Sadelinin Turussa tekemään Fauna Fennica -väitöskirjaan sisältyi melko vähän yksityiskohtaisia tiedonantoja, ja niistäkin osaa hän piti epäluotettavina.¹¹ Palmén myönsi kuitenkin Sadelinin työn arvon lajinsa ensimmäisenä Suomessa.¹² Muista Turun Akatemian aikaisista havainnoista Palmén hyväksyi hyvin dokumentoituina esimerkiksi Paraisten naurulokkitiedot. Palménin muiden aikalaisten ja myöhempien tutkijoiden suhtautuminen oli selvästi varauksellisempi, jopa väheksyvä. Töitä on ehkä pidetty historiallisina kuriositeetteina, mutta käyttökelpoista tietoa niistä ei ole uskottu löytyvän. Palménista alkaneena lintutieteen uutena aikana käyttökelpoiselta havainnolta edellytettiin tarkkaa tietoa ajasta ja paikasta, mielellään myös näytettä, pitkälle 1900-luvun puolelle. Sen sijaan havaintojen muu arviointi alkoi lähetä objektiivisuutta vasta kun nykyaikaiset harvinaisuuskomiteat syntyivät. Anto Leikola on luonnehtinut useimpia akatemian luonnontieteellisiä väitöskirjoja vaatimattomiksi vihkosiksi.¹³

Väheksyntä näkyi erityisen selvästi Pohjolan linnut värikuvin -suurteoksen katsauksissa lajien esiintymishistorioista. Niinpä esimerkiksi teoksen mukaan varhaista tietoa naurulokkiyhdyskunnasta Paraisilla jo ennen vuotta 1811 ei pidetä aivan varmana.¹⁴ Kyse oli Lars Johan Prytzin praeseksenä ohjaamasta kolmiosaisesta naurulokkityöstä, joka sisältyy täydellisenä käännöksenä tähän kokoelmaan. Naurulokkitrilogian lukeneen on vaikea ymmärtää, mihin muuhun kuin ennakkoluuloihin käsitys tiedon epävarmuudesta voisi perustua. Kuten tämän kirjan lukija voi havaita, Paraisilla pesineiden lintujen ulkonäkö kuvataan niin pedanttisen tarkasti, että havainto hyväksyttäisiin nykyään ilman muuta rariteettikomiteoissa.

Palménin ja hänen kollegojensa kritiikkiä on toisaalta helppo ymmärtää. Teollistuvassa ja vähitellen vaurastuvassa 1800-luvun lopun Suomen suuriruhtinaskunnassa, jonka vähälukuinen sivistyneistö pyrki osaltaan eurooppalaisen tieteen eturintamaan, ei liene ollut suurta innostusta taakseen katsomiseen, perehtymiseen teologisiksi ja vanhanaikaisiksi leimattuihin Turun kauden akateemisiin töihin. Palménia itseään kiinnosti etenkin hyvin dokumentoitujen faunististen tietojen kokoaminen suuriruhtinaskunnan kaikista osista, eikä hän löytänyt tätä hankettaan edistävää aineistoa akatemian vanhoista opinnäytteistä. On myös myönnettävä, että modernin luonnontieteen näkökulmasta useat Turun kauden töistä jäävät historiallisiksi erikoisuuksiksi, joilla ei ollut lintutieteen kehitykseen juurikaan vaikutusta. Turun Akatemian useimpien opinnäytteiden latinankielisyys on sekin ollut omiaan vieraannuttamaan myöhempiä sukupolvia 1600–1800-lukujen turkulaisesta ornitologiasta.

Tähän kirjaan sisältyvät käännökset tai tiivistelmät kaikista Turun kuninkaallisessa akatemiassa tehdyistä lintutieteellisistä väitöskirjoista. Niissä tapauksissa, joissa ainoastaan osa opinnäytteestä on ornitologinen, vain lintutieteelliset osuudet on käännetty. Myös yksi Uppsalan yliopiston väitöskirja, joka käsittelee Ahvenanmaan linnustoa, sisältyy kokoelmaan. Otimme lisäksi mukaan myös muita merkittäviksi katsomiamme saman aikakauden lintutieteellisiä tutkimuksia, jotka on julkaistu Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian sarjoissa. Toivomme näin muodostuneen Akatemian Turun ajan kattavan kokoelman antavan lukijalle hyvän yleiskäsityksen suomalaisen ornitologian alkuvaiheista ja merkityksestä niin omalle ajalleen kuin nykyiselle lintutieteelle. Koska akateemista ornitologiaa ei Turun ulkopuolella juuri ollut, kirja kuvaa samalla koko Suomen ornitologian kahta ensimmäistä vuosisataa. Uskomme kirjan kiinnostavan ajankuvauksena muitakin kuin lintuharrastajia ja -tutkijoita – onhan perehtyminen menneen aikakauden ajatusmaailmaan ja käsityksiin sinällään palkitsevaa.

Vaikka turkulaistutkijat eivät julkaisseet laajakantoisia havaintoja tai teorioita kansainvälisillä areenoilla, eräät heidän artikkelinsa herättivät mielenkiintoa myös valtakunnan rajojen ulkopuolella. Lechen ja Grysseliuksen väitöskirja pääskyjen talvehtimisesta herätti aikanaan huomattavaa polemiikkia paitsi Ruotsi-Suomessa myös Keski-Euroopassa. Huolellisilla mittauksilla, kokeilla ja päättelyillä tutkijat asettivat epäilyksenalaiseksi itsensä Linnén väittämän ensimmäisten joukossa koko Euroopassa.¹⁵

Turkulaistutkijat osallistuivat vaihtelevalla menestyksellä myös Linnén kuoleman jälkeiseen lajikuvausten tarkastukseen. Monet mestarin lajinkuvauksista olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai jopa virheellisiksi. Tämä ei ole sinänsä yllättävää, jatkuuhan uusien lajien kuvaamisen vaativa tehtävä vielä tänäkin päivänä. Linnén ruotsalaisista seuraajista korjaus- ja tarkennustyössä ansioituivat etenkin C. Thunberg ja Sven Nilsson. Jälkimmäinen oli Fauna Suecican viimeisen, 1800 ilmestyneen painoksen ajantasaistaneen A. J. Retziuksen oppilas. Ongelmia aiheutti kuitenkin jatkuvasti eri sukupuolten ja ikäryhmien tunnistaminen. Eräissä tapauksissa nämä kuvattiin kukin eri lajeina. Tämä on havaittavissa monissa julkaistuissa lajiluetteloissa aina Sadelinin työhön asti. Osittain tämän puutteen korjaamiseksi Lars Johan Prytz pyrki naurulokkia käsittelevän sarjajulkaisunsa kahdessa ensimmäisessä osassa lajin hyvin yksityiskohtaiseen ja oikeaoppiseen kuvaukseen mutta totesi kuitenkin lopuksi, että lajin kuvaaminen täydellisen kattavasti on erittäin vaikeaa, mikäli samaan kuvaukseen otetaan mukaan myös sukupuoli- ja ikäryhmäerot.

Saksalaisen Gaspar Schottin (1608−1666) kuparikaiverrus kapustahaikarasta teoksessa Physica curiosa.

Turun Akatemian opinnäytteisiin ja muihin julkaisuihin sisältyy myös arvokasta faunistista lintutietoa, jonka käytettävyyttä tosin nimistöongelmat vähentävät. Aina ei ole selvää, mitä lintulajia tietty nimitys on kirjoittamisen ajankohtana tarkoittanut.¹⁶ Nimistösekaannukset olivat epäilemättä osasyy Palménin kriittiseen arvioon. Mikä esimerkiksi oli Gaddin ja Gummeruksen saaristolintutyössä mainittu Ruocon päristäjä, josta työssä käytetään kapustahaikaralle kuuluvaa tieteellistä nimeä Platalea leucorodia? Lajin mainitaan esiintyvän kesällä Lapissa ja keväisin toisinaan Pohjanlahdella. Suomalaisen nimen perusteella kyse olisi voinut olla kaulushaikarasta, jonka kumeaa ääntä kuvaillaan monissa kielissä ruo’on päristyksenä. Tosin levinneisyystiedot eivät sovi kaulushaikaraankaan. Lisäksi kaulushaikara esiintyy omalla nimellään samoissa lajiluetteloissa. Muutakin sekaannusta tietoon täytyy liittyä.¹⁷ Muita hyvin kuvattuja faunistisesti arvokkaita tietoja 1700-luvulta ovat esimerkiksi Helleniuksen raportoima sininärhen esiintyminen Varsinais-Suomessa ja merimetson pesiminen Itämerellä Suomen rannikoita myöten. Myös eräiden lajien puuttuminen luetteloista, esimerkkinä kirjosieppo, on kiinnostavaa.¹⁸ Arvokas tieto on myös Prytzin hyvin dokumentoima Suomen ensimmäinen naurulokkiyhdyskunta Paraisten Lemlahdessa.

Turku paloi vuonna 1827, ja samalla tuhoutui myös Turun Akatemia. Suuriruhtinaskunnan päättäjät saivat suurtuhosta aiheen siirtää yliopisto Turusta Helsinkiin. Akatemian viimeisten Turun vuosien aikana, marraskuun 1. päivänä 1821 ehdittiin perustaa vielä Sällskapet för zoologie och botanik -seura, jonka jäsenistöön kuului lukuisia linnuista kiinnostuneita henkilöitä. Monet heistä osallistuivat helsinkiläistyneinä pari vuosikymmentä myöhemmin Suomen lintutieteen uuteen nousuun Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suojissa.¹⁹ Turun Akatemian ornitologiasta jäivät kuitenkin jäljelle julkaisut. Töiden tieteellisyyttä arvioidessa on hyvä muistaa, että edellytykset ornitologiselle tutkimukselle eivät 1600- ja 1700-luvuilla olleet lähelläkään nykyistä tasoa. Perustiedot linnuista ja niiden elintavoista olivat niukkoja ja varsinkin kauden alussa kansantarujen värittämiä. Havaintojen tekemiseen tarvittava optiikka puuttui lähes kokonaan. Johan Leche mainitsee haarapääskyn talvehtimista koskevassa tutkimuksessa tarkkailleensa kerran muutolla levähtäviä pääskyjä kaukoputkella. Tukena ei myöskään ollut vahvaa omien luonnontieteellisten havaintojen tekoon kannustavaa tutkimustraditiota, vaikka Turussakin jo vaikutti 1700-luvun ornitologialle tyypillinen halu kerätä luonnosta esimerkkejä Luojan luomistyön täydellisyydestä.²⁰

Maalaus Ara-suvun papukaijasta, vaalean siipilaikun perusteella mahdollisesti puna-arasta. Louhisaaren pääportaikko.

Useista tuon ajan tutkimuksista kuitenkin ilmenee, että monia ornitologian kysymyksiä pohdittiin vakavasti ja niihin yritettiin löytää saatavilla olevan tiedon avulla loogisia vastauksia. Vaikka vastaukset eivät olleet aina samoja kuin nykyajan ornitologeilla, ne saattoivat omana aikanaan olla varteenotettavia. Ymmärtävää suhtautumista pienen akatemian tieteellisiä ponnisteluja kohtaan toivoi jo jäälintutyötään vuonna 1682 puolustanut Erik Humbla: Pyydän siis nöyrimmin, hyväntahtoinen Lukija, että arvioisit näitä yksinkertaisia pyrkimyksiäni oikein ja kohtuudella.

Lintutieteen yleinen kehitys

Lintutieteen juuret ovat ympäröivästä luonnosta kerätyssä luonnonhistoriallisessa tiedossa. Metsästäjän on syytä olla perillä havittelemiensa riistalintujen elintavoista, piilopaikoista ja pakokäyttäytymisestä. Jo jääkauden metsästyskulttuurien luolataiteesta löytyy lajilleen tunnistettavia lintuaiheita kuten Chauvet’n luolan huuhkaja ja Cosquerin luolan siivetön ruokki.²¹ Varhaiset korkeakulttuurit pitivät lintuja kotieläiminä, metsästivät niitä ja saivat niistä aiheita taiteeseensa.²² Monilla lintulajeilla oli myös uskonnollista merkitystä. Muinaisen Egyptin taiteesta on voitu tunnistaa yli 70 kesyä tai luonnonvaraista lintulajia.²³ Lintutaiteeseen voi myös sisältyä arvokasta faunistista tietoa. Cosquerin siivettömät ruokit kertovat sukupuuttoon hävinneen lajin eläneen myös Välimeren rannikoilla. Säilynyt punakaulahanhia esittävä seinämaalaus osoittaa lajia tavatun antiikin Egyptissä, vaikka se ei sinne asti nykyään muuta.²⁴ Lajitarkkuuteen yltävä lintutaide kertoo yksityiskohtiin ulottuvasta kiinnostuksesta lintuja kohtaan.

Kuten eläintieteessä yleensä, myös lintutieteessä systemaattinen tiedon keräys alkoi antiikin Kreikassa. Lintutieteen myöhemmän kehityksen kannalta kreikkalaisen Aristoteleen (384–322 eKr.) merkitystä on vaikea yliarvioida. Hänen kirjoituksensa vaikuttivat ornitologian kehitykseen yli kahden vuosituhannen ajan. Aristoteles kuvasi kirjoissaan osin omiin havaintoihinsa perustuen noin 500 eri eläinlajia, joista noin 170 oli lintuja. Lintutieteen kannalta Aristoteles oli ennen kaikkea tiedon kokoaja ja tarkka luonnon havainnoija. Hän tunsi ilmiönä lintujen muuton ja ymmärsi linnun siipien vastaavan rakenteellisesti nisäkkään eturaajoja ja linnun höyhenten olevan matelijan suomun vastineita. Hän myös leikkeli lintuja tutkiakseen niiden rakennetta ja havaitsi muun muassa koiras- ja naaraslinnun lisääntymiselimistöjen erot. Aristoteles oli myös yksi ensimmäisistä linnun alkion kehitystä tutkineista henkilöistä. Hän tutki kananpojan eri-ikäisten sikiöiden rakennetta niin hyvin kuin se ilman optisia apuvälineitä oli mahdollista.²⁵

Aristoteleen rinnalla merkittävin antiikin lintutiedoista kirjoittanut henkilö oli roomalainen Gaius Plinius Secundus, eli Plinius vanhempi (23–79 jKr.). Plinius oli upseeri, monipuolisesti oppinut historioitsija ja ensimmäinen merkittävä ensyklopedisti. Hän kokosi 37-osaiseen Naturalis historia -teokseensa kaiken saatavilla olevan tiedon mitä erilaisimmista aiheista.²⁶ Teoksen osat 8–11 käsittelivät eläintiedettä, minkä lisäksi sarjan muissa osissa tarkasteltiin vielä erikseen eläinten hyödyntämistä lääketieteessä. Kirjan kymmenes osa käsitteli erityisesti lintuja ja lentäviä otuksia. Teossarjaan sisältyi valtava määrä oikeaa tietoa eri aloilta ja lisäksi suuri määrä merkillisiä eläintaruja ja uskomuksia. Naturalis historia on ainoa Pliniuksen jälkimaailmalle säilynyt teos, ja tekijänsä kuoleman jälkeen teos oli alansa tiedon päälähde länsimaisessa kulttuurissa puolitoistatuhatta vuotta, eläintieteessä aina Gesneriin ja Aldrovandiin asti. Teoksessaan Plinius käsitteli eläimiä ilman erityistä järjestystä. Kookkaimmat ja merkillisimmät eläimet hän käsitteli kuitenkin ennen muita. Kustakin lajista kuvailtiin niiden elintapoja, merkitystä ihmiselle ja luonnollisesti myös sitä, milloin kyseinen laji oli ollut nähtävillä Roomassa. Lajien ulkonäköä tai sisärakennetta Plinius ei sen sijaan juuri lainkaan käsitellyt. Pliniusta voidaan pitää faunistiikan eli tietyn alueen eläimistötutkimuksen ensimmäisenä esikuvana.²⁷ Linnut olivat jo antiikin aikana paljon käytetty aihe taiteessa, mikä täydentää melko niukkojen tekstien antamaa tietoa niiden aikojen linnuista.

Aristoteleen ja Pliniuksen jälkeen lintutiede edistyi vain vähän ennen uuden ajan alkua. Keskiajalla olivat suosittuja eläinaiheiset kirjoituskokoelmat eli bestiaariot, joiden mielikuvituksellisiin ja opettavaisiin eläintarinoihin sisältyi vähäisessä määrin myös todellisia luonnossa tehtyjä havaintoja. Keskiajalta on ennen kaikkea syytä mainita keisari Fredrik II Hohenstaufilaisen eli Sisilian Fredrikin (1194–1250) monumentaalinen haukkametsästystä käsittelevä teos De arte venandi cum avibus.²⁸ Keisari Fredrikiä on sanottu historian ensimmäiseksi aidoksi lintutieteilijäksi. Keisari ylläpiti Sisiliassa laajaa eläintarhaa, jonne hän hankki harvinaisia eläimiä ja rakennutti akveduktien avulla keinotekoisen kosteikon vesilintuja varten. Ennen kaikkea hän oli taitava haukkametsästäjä ja lintujen havainnoija. Teoksessaan hän luokitteli linnut niiden elintapojen ja anatomian mukaan ja kuvasi tarkasti muun muassa linnun munuaisen rakenteen. Aristoteles oli väittänyt, ettei linnuilla ole munuaisia lainkaan.²⁹ Fredrik tunsi myös käen pesäloisinnan ja korjasi Aristoteleen virheellisen väitteen, jonka mukaan muuttavan kurkiparven kärjessä lentää aina sama johtajayksilö. Keisari Fredrikin teos ei valitettavasti päässyt vaikuttamaan ornitologian historiaan. Hän kuoli pannaan julistettuna, eikä katolinen kirkko sallinut hänen kirjoitustensa julkaisua. Fredrikin teos julkaistiin lopulta 1596, ja sen ornitologinen arvo selvisi vasta 1700-luvun lopussa.³⁰

LOUHISAAREN LINTUMAALAUKSET

Marsalkka Mannerheimin lapsuudenkotina tunnetun Louhisaaren kartanolinnan kävijän huomio kiintyy jo toisen ja kolmannen kerroksen välisessä juhlavan holvimaisessa portaikossa lintuaiheisiin kattomaalauksiin. Ristiholvien vaippojen lintukuviin liittyvät ruoteita koristavat arabeskinauhat. Kartanon kolmannen eli juhlakerroksen ison herrainkamarin katossa lintuaiheita on vielä runsaammin. Katossa on esitetty suorakaiteen muotoisissa kentissä kolmisenkymmentä eläinaihetta, pääasiassa lintuja. Osa lajeista on melko helposti tunnistettavissa, kun toisten kohdalla määritysvaikeudet ovat melkoisia. Osa kuvista esittää nisäkkäitä.

Louhisaaren lintukuvia on käytetty tämän kirjan kuvituksena osittain siksi, että ne ovat peräisin Turun Akatemian ensimmäisten vuosikymmenten ajalta. Louhisaaren nykyisen kartanolinnan rakennutti vapaaherra Herman Klaunpoika Fleming, ja päärakennus valmistui vuonna 1655. Portaikon holvimaalaukset ovat 1660-luvun alusta, ja ison herrainkamarin maalaukset lienevät samanikäisiä. Kuurnen mukaan vastaavat eläinaiheiset koristelut olivat yleisiä 1640- ja 1650-lukujen Tukholmassa.³¹ Eläinaiheet ovat voineet saada vaikutteita kuningatar Kristiinan aikana Tukholmaan tuoduista villieläimistä ja kaupungissa järjestetyistä eläinnäytöksistä. Herman Fleming työskenteli Tukholmassa 1650- ja 1660-luvuilla, ja korkean asemansa vuoksi hän sai varmasti helposti värvätyksi taiteilijan kartanolinnansa koristelutyöhön.

Louhisaaren kartanon pääportaikon holvikattoa koristavat lintumaalaukset. Sivun yläreunassa pääportaikon kuva huuhkajasta.

Louhisaaren lintumaalaukset ovat kuitenkin myös itsessään mielenkiintoisia. Useat niistä muistuttavat paljon maalausajankohtana käytettävissä olleiden ulkomaisten lintukirjojen kuvia. Tuntuukin mahdolliselta, että lintumaalaukset tehnyt taiteilija on käyttänyt mallinaan sekä muualla tehtyjä lintuaiheisia seinämaalauksia että 1500- ja 1600-lukujen tunnetuimpien eläinkirjojen kuvitusta. Osa paikallisia riistalintuja esittävistä maalauksista on voitu tehdä myös saaliiksi saaduista lintuyksilöistä.

Pliniuksen ensyklopedistinen perinne sai merkittäviä jatkajia 1500-luvulla. Eläintieteen uuteen nousuun vaikuttivat osaltaan löytöretket, jotka toivat suuren määrän uusia lajeja eurooppalaisten ihmeteltäviksi, sekä kirjapainotaidon keksiminen, joka mullisti tieteellisen julkaisemisen. Eurooppalaisten pyrkimys koko maapallon tunnetuksi ja hallituksi tekemiseen tuotti runsaasti tietoa uusien siirtomaiden linnustoista. Kaupan ja merenkulun vaurastuttamat liikemiehet harrastivat lisäksi usein naturaaliokabinettien ja kuriositeettikokoelmien pitoa. Näillä kokoelmillaan he edistivät huomattavasti luonnontieteellisen tiedon karttumista. Lintutieteen kannalta merkittävimpiä eläinkirjojen tekijöitä eli zoografeja tällä kaudella olivat sveitsiläinen Conrad Gesner (1516–1565) ja bolognalainen Ulisse Aldrovandi (1522–1605), joiden teoksista tuli aikanaan Turun Akatemian tutkijoiden arvostamia lähteitä.³²

Gesnerin suuri eläinkirja Historia animalium ilmestyi neljänä folioniteenä vuosina 1551–1587 käsittäen yhteensä noin 3 500 sivua. Teoksessa Gesner kuvasi eläinlajit Aristoteleen järjestelmän mukaisesti, ja kutakin lajia luonnehdittiin saman kaavan mukaan. Eläimet esiteltiin aakkosjärjestyksessä, ja kustakin lajista Gesner tarkasteli sen erikielisiä nimiä, esiintymisaluetta, rakennetta ja ruumiin luonnollisia toimintoja, sielunominaisuuksia, eläimen merkitystä ihmisen kannalta ja lopuksi lajiin liittyviä kertomuksia sekä runollisia ja filosofisia pohdintoja. Kuvaukset olivat tiedon määrän kasvusta johtuen laajempia kuin suurella antiikin esikuvalla Pliniuksella. Gesnerin teos mainitaan joskus ensimmäisenä kuvitettuna eläinkirjana, vaikka tämä kunnia tulisi jakaa Pierre Belonin³³ kirjan kanssa, josta jäljempänä enemmän.³⁴ Kuvitus oli kuitenkin tärkeä osa Gesnerin suurteosta, ja mahdollisuuksien mukaan jokaisesta eläimestä oli kirjassa puupiirros. Lintuja käsittelevä osa ilmestyi vuonna 1555 ja sisälsi lajilleen tunnistettavat kuvaukset 182 lajista. Gesner toimi jonkin aikaa kreikan kielen professorina Lausannessa ja sen jälkeen Zürichissä kaupunginlääkärinä. Hän menehtyi kulkutautiin 50 vuoden ikäisenä.³⁵

Aldrovandi oli Gesneriä jonkin verran nuorempi ja eli pitkään ja vauraammissa oloissa, mikä näkyi suurempana kirjallisena tuotantona. Hän vaikutti Bolognassa lääketieteen professorina 40 vuotta ja toimi myös kaupunkiin perustetun kasvitieteellisen puutarhan johtajana. Aldrovandin kootut luonnonhistorialliset teokset käsittivät lopulta 13 nidettä ja noin 7 000 kookasta foliosivua. Hänen elinaikanaan ehti ilmestyä vain kolme lintuja koskevaa nidettä ja yksi hyönteisiä käsittelevä, muut osat jäivät hänen ystäviensä ja oppilaidensa julkaistaviksi oppimestarin kuoleman jälkeen. Viimeinen osa julkaistiin vasta 1642. Aldrovandin teossarjan kuvitus oli laadukkaampi kuin Gesnerin, mutta lajikuvaukset etupäässä vanhan toistoa. Aldrovandi esitti kuitenkin omintakeisen lintujen luokittelun, jossa linnut ryhmiteltiin vahvanokkaisiin lajeihin (esimerkiksi petolinnut ja papukaijat), hiekassa kylpeviin lajeihin, niin hiekassa kuin vedessäkin kylpeviin lajeihin, laululintuihin, vesilintuihin ja rantalintuihin. Tämä jossain määrin ekologinen jaottelu ei saanut juurikaan kannatusta.³⁶

Gesner ja Aldrovandi olivat merkittävimpiä, mutta eivät ainoita 1500-luvun lintutieteilijöitä. Englantilainen, protestanttisen uskonsa takia ajoittain maanpaossa elänyt William Turner (n. 1500–1568) julkaisi Kölnissä 1544 pienen kirjan Pliniuksen ja Aristoteleen kirjoituksissa mainituista lintulajeista.³⁷ Kirjasessa kuvataan 110–120 lintulajia, ja se sisälsi myös runsaasti omiin havaintoihin perustuvia tietoja. Esimerkiksi Turner antaa yksiselitteisen kuvauksen kahdesta haarahaukkalajista, joista suurempi ja punaisempi esiintyy myös Englannissa. Pienempi ja mustempi oli hänelle tuttu Saksasta. Vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1555 ranskalainen Pierre Belon (n. 1517–1564) julkaisi paljon merkittävämmän teoksen lintujen elämästä. Hän vaikutti lintutieteessä samaan aikaan kuin Gesner, jonka hän myös uransa aikana tapasi, ja joutui jopa epäillyksi plagiarismista. Myös Belonin teos nojautui pitkälti Aristoteleen kirjoituksiin mutta sisälsi uutuutena omintakeisen lintujen luokittelun. Aikalaistensa tavoin Belon sisällytti lintuihin myös lepakot.³⁸

Jan Jonstonin suositun lintukirjan kuvitusta vuodelta 1657.

Akatemian 1600-luvun lintuja käsitelleissä väitöskirjoissa viitataan usein myös Gaspar Schottin (1608–1666) Physica curiosaan, joka sisälsi tietoa monelta eri alalta.³⁹ Tärkeä lintukirja 1600-luvun jälkipuoliskolla oli Jan Jonstonin (1603–1675) Historiae naturalis de avibus libri.⁴⁰ Jonstonin lintukirja oli runsaasti kuvitettu, ja sen suosiota osoitti kääntäminen saksaksi, englanniksi, hollanniksi ja ranskaksi. Kirjaa käytettiin vielä pitkälle 1700-luvulle, viimeisen painoksen ilmestyessä vuonna 1773. Tällöin oli saatavilla myös monia ajantasaisempia ja jopa värikuvin elävöitettyjä kirjoja.⁴¹

Eläinten luokittelu kehittyi 1500- ja 1600-luvuilla hitaammin kuin kasvien. Lajikäsitteen täsmentäjänä ja luonnonteologina tunnettu englantilainen John Ray (1628–1705) työskenteli läheisessä yhteistyössä eläintieteilijä Francis Willughbyn (1635–1672) kanssa, joka kuoli nuorena ehtimättä julkaista mitään merkittävää. Ray julkaisi kuitenkin vuonna 1676 Willughbyn nimissä tämän työpanosta arvostaakseen teoksen Lintutiede, joka on ornitologian historian merkkipaaluja.⁴² Teokseen sisältyi pääasiassa lintujen nokan muotoon ja jalkojen rakenteeseen perustuva systemaattinen luokittelu, joka vastasi osittain paremmin nykyistä kuin Linnén seuraavalla vuosisadalla julkaisema, joka kuitenkin syrjäytti aiemmat luokittelut.⁴³ Myös Rayn luonnonteologisilla mietelmillä, etenkin vuonna 1691 julkaistulla teoksella Jumalan luomistyön viisaudesta oli merkitystä lintutieteen kehitykselle.⁴⁴ Teos kannusti luonnontieteilijöitä etsimään luonnosta konkreettisia esimerkkejä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta ja innosti siten omakohtaiseen havaintojen keruuseen. Keski-Euroopan lintutieteen kehitystä tutkinut Haffer⁴⁵ katsoo Rayn vaikuttaneen merkittävästi lintutieteen kehitykseen, sillä tämän (ja Willughbyn) teosten seurauksena syntyi kaksi erillistä tutkimusperinnettä, toisaalta systemaattinen ja toisaalta maastohavaintoihin perustuva luonnonhistoriallinen ornitologia, joka lähes Darwinin aikaan saakka oli filosofialtaan luonnonteologista.

Biologiassa 1600-luku oli suurten keksintöjen aikaa, ja usko antiikin auktoriteetteihin alkoi vähitellen murentua. Vuosisadan merkittäviä löytöjä olivat verenkierron keksiminen ja alkusyntyopin kaatuminen. William Harveyn 1628 ilmestynyttä teosta verenkierrosta pidetään modernin fysiologian alkuteoksena.⁴⁶ Alkusynnyn eli hyönteisten ja muiden pieneliöiden syntymisen itsestään elottomasta aineesta osoitti puolestaan mahdottomaksi Francesco Redi vuonna 1668.⁴⁷ Tutkimusmenetelmiä puolestaan mullisti mikroskoopin käyttöönotto. Jos mikroskooppi avasi mikromaailman, kaukoputki avasi samaan aikaan makromaailman ja lyhensi tarkkailuetäisyyksiä helpottaen esimerkiksi merenkulkua.⁴⁸

Tieto biologian uusista keksinnöistä levisi hitaasti, ja niiden lopullinen omaksuminen kesti vielä kauemmin. Kun turkulaiset papin- tai virkamiehenkokelaat tuskailivat akatemian ensimmäisten ornitologisten opinnäytteiden parissa, tieteellinen maailmankuva oli vasta vähitellen ja vaivalloisesti erkaantumassa teologisesta. Aristotelesta ja Pliniusta kunnioitettiin edelleen ja heitä oli väittelijän syytä siteerata oman oppineisuutensa osoitukseksi. Useimmat pitivät koko akatemian Turussa olon ajan Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomusta kirjaimellisesti totena. Vaikka 1600-lukua pidetään modernin luonnontieteen synnyn vuosisatana, oli yleisen luonnontieteen harrastus suureksi osaksi teoreettista ja spekulatiivista.⁴⁹ Kehitys nopeutui vasta 1700-luvun puolella.

Yllä mainittujen keksintöjen ohella yleiseurooppalaiseen biologiseen ajatteluun vaikutti 1600-luvulla mekaniikan kehitys. Galileo Galilein oppilas Giovanni Borelli (1608–1679) ja ranskalainen Claude Perrault (1613–1688) pyrkivät selittämään biologisia ilmiöitä, kuten lihastoimintaa, mekaniikan lakien avulla. Borelli omisti pääteoksensa De motu animalium (1679, Eläinten liikkeistä) Ruotsin maanpaossa elävälle kuningatar Kristiinalle, innokkaalle tieteiden suosijalle, joka avusti teoksen julkaisemista huomattavalla 300 dukaatin summalla.⁵⁰ Erityisen merkittävänä on pidettävä filosofi ja matemaatikko René Descartesin (1596–1650) ajatuksiin perustuvaa kartesiolaista maailmanselitystä, jonka mukaan elämänilmiöt tapahtuvat täysin mekaanisesti ilman henkisten voimien vaikutusta. Descartes sai tukea käsitykselleen Harveyn esittämästä verenkierron mekaanisesta selityksestä, jota hän innokkaasti kannatti. Kartesiolaista ajatusta ihmis- ja eläinruumiista eräänlaisena koneena voidaan pitää modernin fysiologian yhtenä lähtökohtana.⁵¹ Kartesiolaisuus edusti siten äärimmilleen vietyä hengen ja aineen dualismia, jonka mukaan hengen ja aineen maailmoja voidaan tutkia toisistaan täysin riippumatta. Aineellisen maailman ymmärtämiseen riittää kappaleiden liikkeitä säätelevien matemaattisten lakien tunteminen.⁵²

Käärmeen saalistanut kattohaikara Belonin lintukirjasta vuodelta 1555 (ylh.) ja Louhisaaresta (alh.).

Nämä radikaalit ajatukset, jotka pitkälti yhdistettiin kiellettyyn kalvinismiin, eivät miellyttäneet sen paremmin katolista kuin luterilaistakaan kirkkoa. Kartesiolaisuus tuomittiin harhaoppina lähes samanaikaisesti katolisessa Ranskassa ja luterilaisessa Ruotsissa.⁵³ Epäilemättä osaksi tästä syystä kartesiolaisiin näkemyksiin ei juuri suoraan viitata Turun Akatemian opinnäytteissä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei 1600-luvun ulkomaisia tutkimustuloksia olisi tunnettu. Verenkierto-opin oli tehnyt Pohjolassa tunnetuksi jo ruotsalainen Olof Rudbeck vanhempi (1630–1702). Lechen ja Grysseliuksen pääskytyöstä käy selvästi ilmi, että he ymmärsivät keuhkoverenkierron mekanismin ja merkityksen ja käyttivät tietoa hyväkseen torjuessaan mahdollisuuden pääskyjen talvehtimisesta järvenpohjissa. Kartesiolaisuuden vähittäinen tunnetuksi tuleminen näkyikin lähinnä empiirisen havaintoaineiston merkityksen kasvuna ja vähentyneinä viittauksina antiikin esikuviin 1700-luvun puolella.

Enemmän kuin periaatteelliset kiistat luonnonfilosofiasta Turun Akatemian lintututkijoita kiinnostivat käytännölliset systematiikan ja luonnonhistorian ongelmat. 1700-luku oli systematiikan suuri vuosisata etupäässä Carl von Linnén (1707–1778) ansiosta. Linné vaikutti erittäin merkittävästi Turun Akatemian tutkimukseen. Tähän kirjaan sisältyy kolmen Linnén apostolin, Kalmin, Martinin ja Tärnströmin lintutieteellisiä tekstejä.⁵⁴ Myös monella muulla turkulaisella oli Browalliuksesta ja Mennanderista alkaen läheiset suhteet suureen luonnontutkijaan, ja Linnén hyvin säilynyt ja osittain julkaistu kirjeenvaihto näiden kanssa on kiinnostava ikkuna Turun Akatemiaan.⁵⁵ Linnéltä on peräisin nykyaikainen eliökunnan jaottelu luokkiin, lahkoihin, sukuihin ja lajeihin. Eläinkunnan Linné jakoi kuuteen luokkaan eli nisäkkäisiin, lintuihin, amfibeihin (joihin sisältyivät sammakkoeläimet ja matelijat), kaloihin, hyönteisiin ja matoihin. Systema naturaen 10. painoksesta (1758) alkaen kullekin lajille annettiin kaksiosainen tieteellinen nimi, joka koostui sukunimestä ja lajinimestä. Tämä ns. binominaalinen nimistöjärjestelmä on käytössä nykyäänkin.⁵⁶ Linnén mieltymys hyvin suppeisiin lajikuvauksiin aiheutti kuitenkin ongelmia, kun lajikuvausten määrä koko ajan kasvoi ja lyhyiden kuvauksien yksiselitteinen tulkinta ja rinnastaminen toisiinsa kävivät tutkijoille yhä vaikeammaksi.

Nykyään ekologiseksi luokiteltavissa oleva näkökulma oli enemmän esillä eurooppalaisessa luonnontieteellisessä kirjallisuudessa 1700-luvulta lähtien. Yleensä se ilmeni kiinnostuksena eläinten ja kasvien levinneisyyteen ja elinympäristöihin sekä eläinten elintapoihin ravinnonhankinnasta lisääntymiseen. Ekologisen luonnonhistorian nousuun vaikuttivat osaltaan aiemmin mainitut Rayn luonnonteologiset kirjoitukset. Ekologian ensimmäisen formaalisen määritelmän esitti saksalainen Ernst Haeckel vasta vuonna 1866.⁵⁷ Ekologisen ajattelun juuret ulottuvat kuitenkin paljon tätä kauemmas historiaan, kirjoitetussa muodossaankin aina antiikin aikoihin.⁵⁸

Soidinasennossa oleva riikinkukko oli suosittu kuvaaihe kirjoissa. Myös Louhisaaren kattomaalauksissa on tätä Aldrovandin kuvaa muistuttava maalaus.

Ernst Mayrin mukaan etenkin Linnén ja Buffonin kirjoituksissa ja aikakauden luonnontieteellisissä matkakertomuksissa oli usein vahva ekologinen ote.⁵⁹ Kreivi Georges-Louis Leclerc de Buffonin (1707–1788) moniosainen teossarja Histoire naturelle⁶⁰ oli aikanaan kuuluisa sujuvasta ja henkevästä tyylistään kuvata eläimiä, niiden elintapoja ja muita luonnonilmiöitä. Ranskalaisessa kulttuuripiirissä teos on edelleen välttämätöntä sivistyneen ihmisen tietopääomaa. Ekologinen näkökulma oli selvin Buffonin eläinmaantieteellisissä kirjoituksissa. Hän laati eri mantereiden lajiluetteloja ja selitti niissä havaitsemiaan eroja ilmasto-olosuhteilla.⁶¹ Englannissa Gilbert White (1720–1793) julkaisi vuonna 1789 kirjan Natural History of Selborne (Selbornen luonnonhistoria), josta on tähän mennessä otettu parisataa painosta. Kirja oli itse asiassa kokoelma kirjeitä kahdelle Royal Societyn jäsenelle, Thomas Pennantille ja Daines Barringtonille. White kuvasi teoksessa erityisesti eteläenglantilaisen kotipitäjänsä linnustoa, eri lajien pesintää, muuttoa ja ravintoa. Kirja oli ensimmäisiä, joissa eläimiä tarkasteltiin toistensa ja muun ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa olevina yhteisön jäseninä.⁶² White harrasti myös fenologista havainnointia ja innosti Gibraltarilla asunutta veljeäänkin tekemään samanlaisia havaintoja.

Linné teki puolestaan eri paikkakuntien kasviluetteloja ja vertaili eri lajien kasvupaikkoja. Biologian historioitsija Nordenskiöldin mukaan kaikki se, mitä meidän päiviemme tutkijat nimittävät fenologiseksi, ekologiseksi ja maantieteelliseksi eläin- ja kasvitieteeksi, juontaa alkunsa hänestä.⁶³ Väite on epäilemättä liioiteltu, sillä olivathan Buffonin ja eräiden muiden eläinmaantieteelliset ansiot suuremmat kuin Linnén, eikä suurta ruotsalaista muutenkaan voi pitää ainakaan ekologian isänä. Fenologisen tutkimuksen yhtenä käynnistäjänä hänen ansionsa ovat kuitenkin kiistattomat. Linnén kiinnostus etenkin lajien levinneisyyttä kohtaan varmasti vaikutti hänen suomalaisiin oppilaisiinsa ja kollegoihin. Linné oli myös omaksunut jo antiikin ajoilta periytyvän luonnonfilosofisen käsityksen luonnossa vallitsevasta sopusoinnusta tai tasapainosta, jota eri eläin- ja kasvilajit pitävät toiminnallaan yllä. Linné päätteli kasveja syövien hyönteisten pitävän huolta siitä, ettei mikään kasvilaji pääse liiaksi lisääntymään, ja loispistiäisten sekä pikkulintujen pitävän vuorostaan kurissa hyönteisiä ja petolintujen taas pikkulintuja. Tätä tasapainoa Linné piti ajan luonnonteologisen ajattelutavan mukaisesti osoituksena Jumalan alituisesta johdatuksesta ja läsnäolosta luonnossa.⁶⁴ Linnéllä lienee siten ollut osuutensa ekologisen tasapainoajattelun välittymisessä moderniin biologiaan.⁶⁵

Lajin käsitteen kehittyminen

Eliöiden jakaminen lajeihin lienee ihmiselle luontainen tapa jäsentää ympäröivän luonnon monimuotoisuutta. Ainakin lajien nimeäminen on yleistä luonnonkansoilla, ja etenkin hyödyllisiä ja haitallisia lajeja mainitaan nimeltä ihmiskunnan vanhimmissa kirjoituksissa. Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvuissa luomisesta ja vedenpaisumuksesta puhutaan lajeista ja niiden nimeämisestä, ja vedenpaisumuskertomukseen sisältyvä kuvaus kunkin lajin urosten ja naaraiden tuomisesta Nooan arkkiin viittaa jo ymmärrykseen lajeista erillisinä lisääntymisyksikköinä. Gilgamesh-eepoksen (n. 2000–1600 eKr.) versiossa vedenpaisumuskertomuksesta puhutaan samaa tarkoittaen kaikkien elävien siemenen lastaamisesta turvaan laivaan.⁶⁶

Tieteellinen luokittelu lajeihin ja sukuihin on osaksi lähtöisin filosofi Platonin ideaopista. Platonin mukaan jokaisella esineellä tai eliöllä on täydellinen vastineensa aistein havaittavan maailman takaisessa ideamaailmassa. Kukin lintuyksilö on vain epätäydellinen kopio edustamansa lajin ikuisesta ja muuttumattomasta ideasta. Vaikka lajin yksilöt muuntelevat ominaisuuksiltaan, ne ovat silti aina lajinsa idean ilmentymiä. Tästä yksilöitä yhdistävästä idean käsitteestä voidaan johtaa lajin käsite. Toisiaan muistuttavat lajit voidaan puolestaan yhdistää samaan sukuun, joka on ylemmän tason käsite. Jaottelu sukuihin (genos) ja lajeihin (eidos) on siten peräisin jo Platonilta.⁶⁷

Platonin oppilas ja seuraaja Aristoteles mainitsi eläintieteellisissä teoksissaan noin 170 lintulajia ja esitti joistakin varsin tyydyttävät lajikuvaukset.⁶⁸ Aristoteleskaan ei käyttänyt muita systematiikan käsitteitä kuin sukua ja lajia, eikä edes niitä aina johdonmukaisesti.⁶⁹ Häneltä on kuitenkin peräisin vanhin tunnettu lintujen luokittelu, jossa linnut jaettiin petolintuihin, uiviin lintuihin, kyyhkyihin, pääskyihin (sisältäen tervapääskyt) sekä kaikkiin muihin lintuihin (varpuslinnut ja monet muut ryhmät).⁷⁰ Aristoteleen kirjoitukset vaikuttivat lintutieteen kehitykseen pari tuhatta vuotta, eräissä tapauksissa jopa kauas ohi Turun Akatemian aikojen.⁷¹

Nämä raamatulliset ja antiikin kirjalliset lähteet luonnollisesti vaikuttivat Turun Akatemian tutkijoiden käsityksiin lajeista. Eläinten luokittelu ei akatemian perustamiseen mennessä ollut edistynyt merkittävästi Aristoteleen ja Pliniuksen ajoista. Esimerkiksi Gesner esitteli lajinsa aakkosjärjestyksessä, koska muuhunkaan tapaan ei ollut perusteita. Käytännössä sovellettiin ns. typologista lajikäsitettä, joka perustui suoraan Platonilta periytyvään ajatukseen kunkin lajin ainutlaatuisesta perusolemuksesta, jota lajin kaikki yksilöt muuntelustaan huolimatta toistavat. Luomisen yhteydessä saadun perusolemuksen perusteella lajit oli aina mahdollista erottaa toisistaan.

Aiemmin jo esitelty englantilainen pappi ja yksityisoppinut John Ray oli ensimmäinen, joka yritti käsitellä sekä kasvi- että eläinsystematiikkaa samoin periaattein. Hän myös pohti lajin käsitettä perusteellisemmin kuin kukaan biologi ennen häntä.⁷² Ray määritteli lajin ryhmäksi keskenään pariutuvia eliöitä, jotka muistuttavat toisiaan enemmän kuin muiden vastaavien ryhmien eliöitä. Tämä keskinäiseen lisääntymiseen perustuva lajimääritelmä sai suuren suosion ja oli varmasti Turun Akatemiankin tutkijoiden tiedossa. Esimerkiksi Hellenius ja Cajan vuonna 1798 toistivat lähes sanatarkasti Rayn määritelmää todetessaan, että keskenään pariutuvat linnut ovat näet välttämättä – mahdollisista värieroistaan huolimatta – lajitovereita.

Närheä muistuttava lintu. Louhisaaren pääportaikko.

Rayn määritelmän suosiota lisäsi sen yhteensopivuus sekä biologisten tosiasioiden että luomiskertomuksen kanssa. Ray itse uskoi lajien lukumäärän muuttumattomuuteen. Tämä ei kuitenkaan sulkenut pois saman lajin yksilöiden välistä muuntelua, olivathan samojen emojen jälkeläisetkin usein hieman poikkeavia väritykseltään ja muilta ominaisuuksiltaan. Pienistä yksilöiden välisistä eroista huolimatta ne samoista vanhemmista polveutuvina ovat ilman muuta olemukseltaan yhtä ja samaa lajia. Tämä puolestaan sopi yhteen typologisen lajikäsityksen kanssa, joka oli vallitseva 1800-luvun lopulle asti, jolloin Darwinin evoluutioteoriaan perustuva dynaamisempi lajikäsitys sen vähitellen syrjäytti.⁷³

Toisin kuin kasvisystematiikka, eläinsystematiikka ei kehittynyt uuden ajan alussa ja 1600-luvulla nimeksikään.⁷⁴ Eläinten ja kasvien lajikuvausten tarkkuutta paransi vähitellen tieteellisten eläinkokoelmien ja kasvitieteellisten puutarhojen perustaminen ja käyttö tutkimuksessa uuden ajan alusta lähtien. Laajoja ja korkealaatuisia eläinkokoelmia ei kuitenkaan ollut läheskään kaikkialla käytettävissä. Linnén lajikuvaukset linnuista olivat tästä syystä paljon puutteellisempia kuin ranskalaisen Brissonin, jolla oli käytettävissä Euroopan parhaat lintukokoelmat.⁷⁵ Linné joutui muiden kuin ruotsalaisten lintujen osalta turvautumaan suureksi osaksi toisen käden lähteisiin, vaikka saikin apostoliensa⁷⁶ tuomisina näytteitä eri puolilta maailmaa. Hänen seuraajansa hyödynsivät näin syntyneitä kokoelmia lajien kuvaustyössä.

MITEN LINTUJEN NIMISTÖ LOPULTA VAKIINTUI

Linnén kehittämä binominaalinen nimistö alkoi saavuttaa suosiota 1700-luvun lopulla. Kaikki uusien lajien kuvaajat eivät sitä kuitenkaan käyttäneet. Esimerkiksi englantilainen John Latham (1740–1837) kuvasi lajeja omalla tavallaan.⁷⁸ Tästä syystä hän menetti myöhemmissä nimistökorjauksissa suuren osan kunniasta. Meillä esiintyvistä lintulajeista hänen nimeämikseen on jäänyt vain kolme (metsähanhi, heinäkurppa ja pensaskerttu). Vanhoja lintutietoja tutkittaessa on aina muistettava, että vielä 1800-luvullakaan tieteelliset tai kansalliset nimistöt eivät täysin noudattaneet nykyisenlaisia nimistösääntöjä. Periaatteita omaksuttiin tai luotiin sen mukaan, mikä vaikutti käytännössä toimivalta, ja siksi ne vaihtelivat julkaisusta toiseen. Ensimmäisessä selkeässä nimistösäännössä, Stricklandin⁷⁹ koodissa, valittiin nimistön lähtökohdaksi Systema naturaen 12. painos vuodelta 1766. Kun nimistötyöskentely edelleen laajeni kansainvälisesti, tehtiin 1880-luvulla muutos, jossa lähtökohdaksi otettiin 10. painos vuodelta 1758.⁸⁰ Sen sisältämä lajin nimi on aikaisin mahdollinen, vaikka laji olisi tosiasiassa kuvattu jo aikaisemmin. Kasvitieteessä nollavuosi on 1753, jolloin Linné julkaisi kirjan Species plantarum.

Koska kirjastotietokantoja ei ollut eikä tietojenvaihto muutenkaan ollut joutuisaa, kertyi samalle lajille aikaa myöten monia eri tieteellisiä kuvauksia eri alueilta. Usein kuvausten tavoitellun lyhyyden ja kuvallisten dokumenttien puutteiden vuoksi oli vaikea varmistua siitä, oliko mahdollinen uusi laji todella uusi vai jo aiemmin kuvattu. Mukana on aina ollut myös aimo annos kunnianhimoa, sillä uusien lajien löytäminen tuo tutkijalle katoamattoman maineen. Nämä ongelmat lajien nimeämisessä eivät ole kadonneet minnekään, vaikka ovatkin vähentyneet. Vuosina 1920–1934 uusiksi lintulajeiksi hyväksyttyjen kuvausten osuus oli 25 % tarjotuista, mutta vuosina 1970–2000 jo 56 %. Tähän tasoon pääsemiseksi on ollut laadittava nimistösäännöt ja perustettava lajinkuvauksia ja nimistösääntöjä valvova asiantuntijatyöryhmä ICZN. Kirjainsarja on lyhenne sanoista International Commission on Zoological Nomenclature, ja kun sanan Commission tilalle vaihdetaan sana Code, tarkoitetaan nimistöä koskevaa säännöstöä. Tämä komissio perustettiin vasta 1947, mutta sillä oli edeltäjiä sekä Britanniassa (Stricklandin koodi 1842) että Yhdysvalloissa (American Ornithologists’ Unionin, AOU, koodi vuodelta 1886). Vasta vuonna 1962 nimistösäännöt julkaistiin.

Tunnistamaton haukka Louhisaaren holvimaalauksista.

Turkulaiset eivät lajin määritelmiä suuremmin pohtineet, mutta sitäkin enemmän lajien erottamista toisistaan. Ajatus keskenään lisääntyvien yksilöiden kuulumisesta samaan lajiin oli varmaan itsestään selvä, mutta tästä tiedosta ei ollut apua yritettäessä luokitella lajeihin vaikkapa höyhenpuvultaan äärimmäisen muuntelevia ammuttuja haukkoja ja pöllöjä tai niiden nahkoja. Ongelma tunnettiin jo antiikin aikoina. Jo Aristoteles oli perillä lintujen värityksen muutoksista sulkasadon seurauksena ja varoitti luokittelemasta näin syntyneitä erivärisiä lintuja eri lajeiksi.⁷⁷ Virheitä kuitenkin tapahtui ja saman lajin eri sukupuolet saatettiin tulkita eri lajeiksi, samoin saman lajin toisistaan poikkeavat värimuodot. Toisinaan virhe tapahtui niinkin päin, että todellisuudessa erilliset lajit saatettiin tulkita saman lajin värimuodoiksi. Niinpä esimerkiksi Hellenius ja Cajan uskoivat tunturipöllön olevan vain huuhkajan kylmiin olosuhteisiin sopeutunut värimuoto. Silloisen tiedon valossa käsitys olikin hyvin perusteltu ja osoitti tervettä varovaisuutta uusien lajien erottelussa – mikä ei tietenkään muuttanut näkemystä paikkansa pitäväksi.

LINNÉN TAPA KUVATA LINTULAJI TIETEELLISESTI

Linné antoi Systema Naturaen 10. painoksesta 1758 alkaen jokaiselle lajille kaksiosaisen tieteellisen nimen, joka oli latinaistettu lajia kuvaava ilmaus. Nimen ensimmäinen termi tarkoittaa sukua ja toinen termi täsmentää lajin suvussa. Nimeen liittyi hyvin lyhyt lajin luonnehdinta. Moni nimi oli ollut jo käytössä ennen Linnétä jopa antiikin ajoista asti. Linné sijoitti samannäköiset lajit samaan sukuun ja pyrki pitämään sukujen ja lahkojen määrän alhaisena. Kapeanokkaiset hyönteissyöjälinnut sijoittuivat suureksi osaksi Motacilla-sukuun ja siemensyöjälinnut Fringilla-sukuun. Tiaisten suku Parus oli suhteellisen selkeä ja käsitti lähes samat Euroopan tiaislajit kuin vielä 2000-luvun alussa. Nyt tiaiset on jaettu useaan sukuun DNA-taksonomian perusteella ja systematiikan historiasta on nimistösääntöjä noudattaen kaivettu vanhimmat kelvolliset nimet uudestaan käyttöön. Tieteellisen kuvauksen tapana oli esittää seuraavaksi viittaukset lajin aikaisemmin kuvanneiden teoksiin ja näiden (oletettavasti samasta) lajista käyttämiin nimiin. Joidenkin lajien kohdalla esitettiin myös maakunnallisia nimiä. Näissä synonyymiluetteloissa oli usein virhetulkintoja. Fauna Suecica -kirjassa synonyymiluetteloa seurasi tavallisimpien lajien kohdalla lyhyt kuvaus esiintymisympäristöstä, joskus yleisyydestäkin, sekä lajista ruotsinkielessä käytetty nimi. Lajiesittelyn viimeisenä osana oli aina tarkempi kuvaus, jossa saattoi olla tekstit erikseen koiraasta ja naaraasta.

Linnén viitatiaiskuvaus.⁸¹ Fauna Suecica 1761.

Lajien erottelua vaikeuttivat myös samoista lajeista käytetyt monet eri lajinimet ja lajikuvausten puutteellisuus, josta alettiin päästä eroon vasta 1800-luvun kuluessa. Kun Linné tietoisesti pyrki lyhyisiin lajikuvauksiin, niistä aiheutui aikaa myöten yhä enemmän sekaannuksia, koska uusia lajeja kuvattiin koko ajan. Suppeiden kuvausten epämääräisyyden takia saattoi myöhempi tutkija helposti tulkita löytämänsä linnun uudeksi lajiksi. Samaa, kansanomaista nimeä käytettiin joskus useasta, todellisuudessa eri lajista. Nämä ongelmat tulevat esiin Sadelinin melko epäonnistuneessa yrityksessä liittää Fauna Fennican lajiluetteloihin myös suomenkielinen nimistö. Sadelin viittaa esimerkiksi poutahaukka-nimellä sekä mehiläishaukkaan että varpushaukkaan, ja kanahaukka- tai kananhaukka-nimi yhdistetään luettelossa kahteen eri petolintulajiin.

Niinpä Lars Johan Prytz kiinnitti naurulokkitutkimustensa ensimmäisessä osassa erityisesti huomiota lajikuvausten ja -määritysten vaikeuksiin. Hän totesi, että lajimäärityksissä oli tuohon aikaan runsaasti virheitä ja puutteellisuuksia. Siksi hän pyrki naurulokkien kuvaamisessa äärimmäiseen tarkkuuteen ja erottamaan kuvauksissa selkeästi eri sukupuolet ja ikäryhmät toisistaan. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että tehtävä ei ollut useinkaan helppo.

Aristoteelisesta tutkimusotteesta hyödyn etsintään

Suomen linnustoa käsittelevien ornitologisten julkaisujen määrä oli vähäinen ennen Turun Akatemian perustamista. Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa Olaus Magnus (1490– 1557) julkaisi pakolaisvuosinaan Roomassa laajan ja tunnetun teoksen Pohjoisten kansojen historia.⁸² Teoksen johdannossa luvattiin kuvaukset lähes kaikista Pohjolassa elävistä eläimistä ja niiden elintavoista. Olaus Magnus oli aikanaan liikkunut laajalti sekä Pohjoismaissa aina Pohjois-Suomea myöten että Pohjanmeren rannikoilla. Suomea koskevan lintutietämyksen kannalta teos on ongelmallinen sen vuoksi, että tekijä ei mainitse, miltä alueilta eri lajien kuvaukset ovat peräisin.⁸³

Ensimmäinen tiedonanto Suomessa havaitusta linnusta on Sigfridus Aronus Forsiuksen (n. 1560−1624) kuvaus Turun linnan edustalla vuonna 1605 oleilleesta pelikaanista. Kyseinen tiedonanto sisältyi Forsiuksen vuonna 1611 kirjoittamaan laajaan Physica-nimiseen käsikirjoitukseen, jonka kahdessa kappaleessa Om foglar, och i synnerhet om Siöössfoglar ja Om Flyghande diwr, eller Foglar hän esitteli Pohjolan lintuja. Kyseinen käsikirjoitus julkaistiin vasta vuonna 1952.⁸⁴ Useat kirjoituksessa mainitut lajit on mahdollista tunnistaa lajilleen, mutta joukossa on myös tarulintuja tai muuten vaikeasti tunnistettavia lintuja.⁸⁵ Forsius oli syntynyt Helsingissä ja toimi muun muassa Uppsalan yliopiston tähtitieteen professorina. Jouduttuaan Uppsalassa kärkevien mielipiteittensä ja pahennusta herättävän yksityiselämänsä vuoksi epäsuosioon hän palasi Suomeen hoitamaan Tammisaaren seurakunnan kirkkoherran virkaa. Siten voitaneen uskoa, että ainakin osa hänen mainitsemistaan lintulajeista oli Suomessa tuolloin tavattuja.

Wexioniuksen vuonna 1644 tarkastetussa väitöskirjassa akatemian tarkoitukseksi ja päämääräksi mainittiin Jumalan ja luonnon tuntemus ja siitä seuraava järkevä ja kunniallinen toiminta.⁸⁶ Tavoitteet nähtiin siis yhtä aikaa teoreettisina ja käytännöllisinä. Teoria ja vanhoihin auktoriteetteihin nojautuminen olivatkin vallitsevia 1600-luvun ja 1700-luvun alun töissä, kun taas käytännöllinen näkökulma korostui hyödyn aikakaudella, 1700-luvun puolivälistä alkaen.

Ennen Turun Akatemiaa vuodesta 1276 kaupungissa toiminut katedraalikoulu keskittyi pappien koulutukseen eikä sen oppimateriaaleihin näytä sisältyneen luonnonhistoriallista ainesta. Luonnontieteiden opetus oli vielä 1600-luvun Suomessa vähäistä ja tutkimus olematonta. Käytännön syistä riistaeläinten ja lääkekasvien tuntemus oli melko hyvällä tolalla, mutta muutoin eläin- ja kasvikunnan tutkimus ja opetus olivat jääneet kansanperinteen ja uskomusten sekä toisaalta antiikin oppineiden kuvausten varaan. Yhteydet eurooppalaisiin tieteenkeskuksiin olivat niukat kolmikymmenvuotisen sodan raastamassa maanosassa. Tosin vastaperustettu akatemia pääsi hyötymäänkin sodasta saadessaan lahjoituksena ratsuväenkenraali Torsten Stålhandsken noin 1 200 kirjaa käsittävän sotasaaliskirjaston vuonna 1646.⁸⁷

Varsinkaan akatemian alkuaikoina eläintiedettä ei sisällytetty minkään tiedekunnan opetusohjelmaan, joten sen asema oli heikko. Tästä johtuen myös eläintieteellinen tutkimus oli vaatimatonta. Kokonaan se ei kuitenkaan puuttunut. Vuosina 1642–1828 Turun Akatemiassa julkaistiin varmuudella 4 433 väitöskirjaa, epävarmatkin mukaan lukien 4 467.⁸⁸ Vallinkosken mukaan näistä noin 115 käsitteli tavalla tai toisella eläimiä ja 21 pelkästään lintuja. Lintuihin kohdistuvaa eläintiedettäkin harrastettiin siinä määrin, että ornitologisen tutkimuksen historia voidaan ryhmitellä kausiin, jotka yleisellä tasolla heijastivat Turun Akatemian tutkimuspolitiikkaa.

Akatemian ensimmäisinä vuosikymmeninä isovihan vuoksi tapahtuneeseen Akatemian sulkemiseen saakka tutkimusote oli varsin aristoteelinen – tutkimuksissa tarkasteltiin antiikin auktoriteettien käsityksiä luonnon ilmiöistä ja verrattiin eri kirjoittajien käsityksiä toisiinsa.⁸⁹ Tältä ajalta ei ole havaintoihin tai kokeisiin perustuvia luontoa koskevia tutkimuksia. Ei vielä kuulunut mennä tutkimusmielessä luontoon havaintoja tekemään. Sinänsä linnut kiinnostivat ihmisiä esimerkiksi koristeaiheina. Niitä kuvattiin tekstiileihin,