Erämaan vaeltaja

By Zane Grey

Nuori cowboy Adam Larey on aina ollut kahdesta veljeksestä se rehellinen. Veli Guerd puolestaan käyttää rahansa uhkapeleihin. Eräänä päivänä tilanne kuitenkin muuttuu, eikä Adam näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin autiomaahan pakenemisen. Onhan hän syyllistynyt johonkin kamalaan, mitä hänen omatuntonsa ei tule ikinä antamaan anteeksi..."Erämaan vaeltaja" on Zane Greyn jännittävä lännenromaani vuodelta 1923.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726311761

Zane Grey

American author (Pearl Zane Grey) is best known as a pioneer of the Western literary genre, which idealized the Western frontier and the men and women who settled the region. Following in his father’s footsteps, Grey studied dentistry while on a baseball scholarship to the University of Pennsylvania. Grey’s athletic talent led to a short career in the American minor league before he established his dentistry practice. As an outlet to the tedium of dentistry, Grey turned to writing, and finally abandoned his dental practice to write full time. Over the course of his career Grey penned more than ninety books, including the best-selling Riders of the Purple Sage. Many of Grey’s novels were adapted for film and television. He died in 1939.

Book preview

www.egmont.com

I

Adam Larey katseli kiinteästi ja ihmetellen äänettömästi virtaavaa, punertavaa jokea, joka veisi hänet erämaahan.

Koloradoon ei ollut luottamista. Mutaisena ja sameana se mutkitteli sinne tänne Arizonasta Kalifornian rannoille, pyörteili eteenpäin kiivaasti ja kalvoi törmiään kuin uhaten niellä ne. Juhlallisena se kaartui etelään ja solui aukeiden, pajuja ja poppeleita kasvavien rantojen välissä, helteisessä auringossa välkehtien, tietöntä ja tuntematonta erämaata kohti, jonka etuvartijat, jylhät ja alastomat vuorenhuiput, häämöttivät kaukaa punavivahteisina.

Larey juoksi törmää alas ja heitti reppunsa veneeseen, mutta pysähtyi ja katsoi taakseen kaupunkiin, tomuiseen, savesta kyhättyyn Ehrenbergiin, joka parhaillaan uinui puolipäivän helteen raukaisemana. Se ei havahtuisi unestaan ennen kuin väsyneet kullankaivajat kotiutuisivat tai postivaunut ja laiva saapuisivat. Erään hökkelin varjossa seisoi tumma ja likainen pitkä intiaani tuijottaen liikkumattomana eteensä.

Lareyn mieli murtui.

Guerd — Guerd ei ole enää veljeni, sopersi hän nyyhkytysten lomassa, äänessä nöyryytyksen ja petetyn lemmen katkeruutta. Ja mitä — tyttöön tulee — häntä en ajattele — en milloinkaan.

Kääntyessään katsomaan joelle hän tukahdutti mielipahansa. Larey oli kahdeksantoistavuotias pitkä ja ryhdikäs nuorukainen. Ihonväri oli tumma ja kasvot selväpiirteiset ja kauniit. Työntäessään veneen vesille hän tunsi omituista väristystä — äänetön ja sileä virta lumosi hänet. Hänen huimapäinen päätöksensä oli tosin kypsynyt lopulliseksi muutamien ryyppyjen vaikutuksesta, mutta riemu, jota hän tunsi seikkailemaan lähtiessään, johtui jostakin kummallisesta houkutuksesta, joka oli herättänyt hänessä vastakaikua. Siinä ei ollut kuitenkaan kaikki. Itsekäs Guerd ei saisi sortaa häntä enää milloinkaan, tuo veli, joka oli anastanut kaikki antamatta mitään sijaan! Hänen lähtönsä koskisi Guerdiin. Ehkäpä tämä tulisi pahoilleen. Tuossa virtasi etelää kohti punertava Kolorado, tie, jota myöten hän pääsisi erämaan silmänkantamattomille aukeille, käsiksi sen salaisuuksiin, seikkailuihin, kultaan ja mieltä kiehtovaan vapauteen.

Minä lähden! huudahti hän kiihkeästi, tyrkkäsi veneen rajusti vesille ja hyppäsi teljolle. Vene liukui hitaasti eteenpäin kääntyen melkein ympäri, mutta päästyään myötävirtaan se solui kuin näkymättömän voiman vetämänä. Takaisin kääntyminen oli jo mahdotonta, yhtä mahdotonta kuin mahtavan virran vastustaminen heikoilla airoilla. Nopeasti häipyivät näkyvistä savimajojen rykelmä ja synkkä, liikkumaton intiaani. Ehrenberg jäi sinne, samoin veli, joka oli hänen ainoa omaisensa, ja pieni, pettymykseksi tullut lemmentarina.

Nyt olen selvittänyt välini Guerdin kanssa ainiaaksi, hän mutisi katsoen taakseen silmät kuivina. Oma syynsä. Äiti varoitti minua aina… Jospa hän eläisi, olisin vielä kotona. Kotona — enkä täällä kuumassa ja autiossa erämaassa, jossa miehet ovat kuin susia ja naiset kuin…

Hän ei ajatellut loppuun, vaan istuutui ja alkoi soutaa pitkin ja voimakkain vedoin.

Adam Lareyn mieleen välähti muistoja ja kuvia menneisyydestä: unohtumaton vanha koti kaukana idässä, kalpeakasvoinen, surumielinen äiti, joka ei ollut konsanaan rakastanut hänen veljeään niin kuin häntä. Isään, joka oli kuollut hänen lapsuudessaan, oli liittynyt jotakin hämärää ja salaperäistä. Ajatellessaan näitä asioita Adam huomasi niiden ja oman tilansa välillä jonkinlaista epämääräistä yhteenkuuluvaisuutta. Äiti oli antanut kuollessaan kaikki rahansa hänelle, mutta hän oli taas antanut pienestä omaisuudestaan puolet veljelleen Guerdille. Mutta nuo rahat olivat olleet pahaksi. Guerdin luonnetta ne eivät olleet ehkä muuttaneet, mutta ne olivat herättäneet hänessä ahneutta ja intohimoja. Guerd tuhlasi osansa, häpäisi itsensä kotikaupungissa ja alkoi sitten itsepintaisesti kiusata Adamia lopettamaan koulunkäyntinsä. Heidän piti lähteä katsomaan maailmaa, etsiä seikkailuja, purjehtia Kap Hornin ympäri Kalifornian kultakentille. Adam oli yhtä elämän- ja seikkailunhaluinen kuin velikin, niin että hänen korvansa olivat liiankin avoimet kiusaajan äänelle. Tahtoen seurata veljeään ja nähdä hurjaa elämää Adam myöntyi, mutta piti parempana pyrkiä länteen maitse. Matkan varrella Guerd oli lyöttäytynyt usein huonojen ja epäilyttävien miesten seuraan, joiden parissa hän näytti viihtyvän parhaiten, ja viimein oli antautunut kokonaan pelurin huolettomaan mutta epävarmaan ammattiin, jota harjoittaessaan hän ei säästänyt edes omaa veljeäänkään. Ehrenbergin elämä oli ollut juuri sellaista mistä Guerd piti — pieni yksinäinen kaivos- ja kauppapaikka, jossa hän sai mieleisiään ystäviä ja jossa hän lopulta varasti niiden tummien silmien lämmön, jotka olivat ensin hymyilleet Adamille.

Kesäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Koloradon erämaata ja sen punertavaa jokea. Adam Larey souti hetkisen tarmokkaasti, mutta tukahduttava kuumuus uuvutti hänet pian, niin että hän oikaisi venerottelon pohjalle jättäytyen virran armoille.

Kolorado oli merkillinen virta. Sillä oli monta nimeä, mutta sopivin oli se joka viittasi sen väriin. Se ei ollut helakan eikä tummanpunainen, siinä ei ollut ainoatakaan sellaista vivahdusta, jolla sen punainen väri voitaisiin määritellä, mutta sittenkin se puunsi punaiselta kuin veri, josta elämä on paennut. Sen lähteet olivat korkealla ja sieltä se lumikenttien ja tuhansien järvien ja purojen paisuttamana rynnisti syvien kanjoniensa halki rajuna ja mahtavana, tyyntyi sitten nopeasti kiitäväksi virraksi ja vei mukaansa tempaamansa liejun ja hiekan erämaiden poikki hiljaisena, mutta vieläkin vastustamattomana. Se oli äänetön, kuin mietteisiinsä unohtunut, mutta sittenkin kauhistuttava.

Adam Lareyn vene oli kuin peräsimetön laiva merivirrassa. Se ajelehti rannalta toiselle ja kieppui hitaasti ympäri kuin pyörteessä. Iltapäivän helteiset tunnit kuluivat vähitellen ja aurinko painui yhä lähemmäksi pilvetöntä taivaanrantaa, joka liekehti ja hehkui kullankarvaisena. Vihertävillä rantasärkillä lenteli rauhallisesti kurkia ja kaulushaikaroita ja korkealla punertavan taivaan alla liiteli erämaan petolintuja. Vene ajelehti virran mukana oman onnensa nojassa kunnes takertui kaislikkoon ja jäi siihen.

Adam heräsi päivän sarastaessa. Hän vavahti, upotti kätensä mutaiseen ja kylmään veteen, sammutti janonsa, huuhteli kuumeiset kasvonsa ja kaivoi sitten repusta eväitä.

Sitten hän koetti päästä selville olinpaikastaan. Kaisloihin tarttunut tuore muta osoitti veden laskeutuneen noin neljännesmetrin, mistä hän päätteli ajautuneensa useita peninkulmia alaspäin.

Nyt soudan, kunnes ilma lämpenee, ja lepään sitten jossakin varjoisassa paikassa, hän päätti, työnsi veneen kaislikosta ja istuutui soutamaan. Virta nielaisi hänet mukaansa vauhdin kiihtyessä pian vinhaksi eikä kestänyt kauan, kun reipas liikunta, vilpoinen tuulenhenki ja kosteiden särkkien raikas haju olivat karkottaneet painostavan ja tukalan tunteen. Mielen synkkyyskin hävisi vähitellen, mutta rintaa ahdisti vielä. Hän ohjasi päättävästi veneensä kiivaimpaan virtaan tietoisena sielunsa oudosta avartumisesta ja valmiina näkemään, kuulemaan ja kokemaan kaikkea, mitä tämä ihmeellinen vapaus ehkä tarjoaisi.

Aurinko nousi ja ilma oli pian paahtavan kuuma. Adam alkoi hikoilla, ja tunsi itsensä täysin reippaaksi ja terveeksi. Tämän tästä hän näki rantasärkillä haikaroita ja muita pitkäsäärisiä kahlaajia, kurppia ja vakavan näköisiä harmahtavia lintuja, joita hän ei tuntenut. Linnuissa oli jonkinlaista omituista erämaan tunnelmaa ja se sai Adamin huomaamaan, kuinka hiljaista hänen ympärillään oli. Hiljaisuus peitti kaiken, veden, kaislikot ja rannat kuin näkymätön verho.

Erämaan hiljaisuutta, kuiskasi hän hartaasti.

Äänettömyys teki häneen voimakkaan vaikutuksen ja täytti hänen mielensä ilolla, jota hän ei ollut ennen tuntenut. Heikko tuulenhenki leyhähteli lämpöisenä, täynnä hyviä tuoksuja, joihin sekoittui mutasärkkien tuoretta hajua. Aurinko paistoi jo kuumasti lämmittäen suloisesti niskaa ja selkää.

Ehkäpä Guerdin itsepäisyys, kun hän houkutteli minutkin tänne länteen, koituu minulle vielä hyväksi, puheli Adam poikamaisen toiveikkaasti. Kuka tietää.

Lopulta hän huomasi loivan rantapenkeren, joka näytti turvalliselta valkamalta. Siinä kasvoi vain harvassa pensaita ja äyräs vietti asteittain veteen. Törmän laki oli noin neljän- viidenkymmenen jalan korkeudella ja kiivettyään sinne hän näki joka taholla punertavia vuorenhuippuja, joille hän olisi mielellään kiivennyt.

Hitto vieköön! hän huudahti. Ei merkkiäkään ihmisestä! Ei merkkiäkään elämästä!

Syötyään ja juotuaan hän sovittautui mukavaan asentoon levätäkseen hetkisen. Guerd, hänen veljensä! Hän oli päättänyt tukahduttaa viimeisenkin hellyyden jäännöksen, jota hän tunsi veljeänsä kohtaan, mutta ei ollut vielä onnistunut siinä. Mieleen muistuivat lapsuuden onnelliset päivät ja hän tunsi, ettei hän voisi milloinkaan unohtaa niitä. Hänen ja Guerdin välillä oli ennen ollut jotakin lämmintä, läheistä ja kaunista, mutta nyt olivat välit rikkoutuneet ainiaaksi. Sitä ei voinut mikään korvata. Adam tiesi, että jokainen tunti veisi hänet yhä kauemmaksi tuosta petolliseksi osoittautuneesta veljestä. Hän painoi kasvonsa kuivaan ruohikkoon ja alkoi tutkistella oman sielunsa syvyyksiä.

Tahdon taistella — ja unohtaa, hän mutisi lopuksi ja ryhtyi laatimaan suunnitelmia lähitulevaisuuden varalle. Mihin hän menisi? Alempana oli kaksi paikkaa — Picacho pieni kaivosleiri, ja Yuma, rajaseutukaupunki — joista hän oli kuullut kummallisia ja mielenkiintoisia tarinoita. Hän tunsi nyt huimapäistä seikkailunhalua, mutta samalla surua ajatellessaan rauenneita suunnitelmiaan onnellisesta ja hyödyllisestä elämästä.

Hän heräsi hikisenä ja palavissaan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lännen taivas helotti punaisena. Hän oli nukkunut monta tuntia. Noustessaan istumaan hän kuuli risahtelua pensaikosta ja muuttui heti valppaaksi ja varovaiseksi. Matkallaan Arizonan poikki hän oli ollut monissa vaaroissa ja kokenut yhtä ja toista. Muistaen vihamielisistä intiaaneista, roistomaisista meksikolaisista ja pahoista valkoisista miehistä kuulemiaan tarinoita ja lisäksi sen että erämaassa oli paljon vaarallisia petoeläimiä ja matelijoita hän varustautui torjumaan yllätykset.

Kun hän astui pensaikosta rannalle ja katseli äänetöntä virtaa ja autiota laaksoa, valtasi hänet jälleen sanomaton yksinäisyydentunne. Luonto näytti jollakin tavoin muuttuneen aamupäivästä. Joki näytti punertavammalta ja vuoret olivat verhoutuneet hohtavaan autereeseen. Maa ja taivas kylpivät iltaruskon lempeässä hohteessa.

Adam työnsi veneen vesille ja tarttui airoihin. Hänen voimakkaat vetonsa ja myötävirta kiihdyttivät vauhdin noin kymmeneksi mailiksi tunnissa. Puna hävisi taivaalta, pilvet tummuivat, sini syveni ja yksinäinen tähti syttyi lähelle taivaanrantaa. Ilta alkoi käydä viileäksi ja Adam lisäsi vetojensa voimaa. Ympärillä alkoi hämärtää ja sitten tuli pimeä tähtien syttyessä tummalle taivaalle. Yöllinen matka kävi jännittäväksi. Edessäpäin vaani varmasti jokin vaara. Jokikin näytti leveältä, virtaavalta ja salamyhkäiseltä — äänettömältä kuin hauta. Sen painostava äänettömyys alkoi lopulta tuntua luonnottomalta.

Tähtien valon syttyessä muuttui joen syvä uoma pimeydestä huolimatta selväpiirteisemmäksi. Törmien himmeät ja korkeat ääriviivat häämöttivät taivasta vasten ja niiden takaa näkyi vuorten mustia keiloja. Adam pyöräytti tämän tästä veneensä ympäri, ajelehti virran mukana airojaan lepuuttaen ja jännitti näköään ja kuuloaan. Näinä toimettomuuden hetkinä hän tunsi kylmiä väristyksiä. Oli mahdotonta olla pelkäämättä, mutta hän nautti sittenkin. Hän saattoi nähdä jonkin matkaa eteensä välkehtivälle virralle, mutta vaara, joka kummitteli hänen mielessään, ei näyttänyt vaanivankaan itse virralla, vaan kauempana rantatörmien pimennoissa ja mutkissa. Merkillinen ja käsittämätön joki! Niin äänetön ja yksinäinen! Tämä yksin vietetty yö juhlallisesti kaartuvan tähtitaivaan alla painui ikuisiksi ajoiksi muistiin.

Vihdoin koitti hetki, jolloin taivaan tumma sini alkol vähitellen vaaleta ja tähtien valo himmentyä kuin näkymättömään verhoon peittyen. Adam toivotti itäiselle taivaanrannalle ilmestyneen valonkajastuksen tervetulleeksi. Se kirkastui ja kalpeat tähdet sammuivat. Vuoret näkyivät yhä selvemmin ja niiden tummilla jylhillä ääriviivoilla alkoi kajastaa heikko punerrus, nousevan päivän airut. Se kävi helakammaksi ja levisi yhä laajemmalle karkottaen tieltään aamun harmaan hämärän. Varjot pakenivat laaksostakin, usva hälveni joelta ja uusi päivä alkoi.

Olen aina ennen nukkunut tämän suuren hetken ohi, Adam ajatteli. Hänen mielensä oli nyt kevyt ja reipas.

Hän ryhtyi syömään eväitään ja antoi veneen ajelehtia, kunnes huomasi korkean savupatsaan lounaassa. Silloin hän tarttui jälleen airoihin ja vene kiiti sellaista vauhtia, ettei jäljellä olevien muutamien mailien taival vienyt pitkää aikaa.

Picacho! virkkoi Adam muistaen kuulemiaan juttuja. Mitä nyt teen? — Ryhdyn minkälaiseen työhön tahansa!

Hänellä oli melkoinen rahasumma vyöhön kätkettynä — jäännös äidin antamista rahoista — ja hän tahtoi säilyttää ne mahdollisimman kauan.

Hän saapui pian valkamaan, jonka muodosti vain matala mutasärkkä. Pieni ja kolhiintunut siipilaiva seisoi mudassa. Keulassa istui laiha ja harmaapartainen, päivän paahtama mies, pitkä onkivapa kädessä, Taempana näkyi loivasti viettävä valkoinen hiekkatörmä ja tiheä vesaikko, jonka halkaisi kapea kujanne. Kujanteella seisoi tummapukuinen solakka meksikolaistyttö päässään punainen liina, jonka reunat hulmusivat tuulessa.

Adam vetäisi veneensä rannalle. Otettuaan reppunsa hän kapusi kapealle laituripenkerelle ja meni puhuttelemaan onkimiestä. Tervehdittyään hän tiedusteli, oliko paikka Picacho.

Huomenta, vieras, vastasi puhuteltu. Niin, kyllähän tämä on se kultakaivos, mutta täällä kuhisee jo väkeä kuin ampiaisia.

Oletteko saanut kaloja? kysyi Adam.

Olen. Toissapäivänä sain yhden, vastasi mies tyytyväisenä.

Millaisen?

Sitä en tiedä, mutta hyvältä se maistui. Mistä kaukaa vieras tulee?

Tuolta idästä.

Sitä arvelinkin. Meikäläisistä oi kukaan lähtisi Koloradolle sen ollessa tulvillaan. Aiotteko etsiä kultaa?

En. Tekisin mieluummin muuta. Mahtaisikohan täältä saada työtä?

Jos olette yhtä kunnollinen kuin näytätte, voitte saada hyvänkin työpaikan. Mutta noin reipas poika voi rikastua kullankaivamisellakin sangen pian, jos vain pysyy erillään viinasta.

Entä kuinka on asunnon ja ruoan saannin laita?

Leirissä se on hyvin hankalaa. Leiri on tuolla ylempänä kanjonissa. Mutta olin unohtaa sen miekkosen, joka asui täällä meksikolaisten luona. He hautasivat hänet eilen. Voitte saada hänen paikkansa. Ensimmäinen savimökki tuolla ylhäällä. Kysykää tuolta Margaritalta. Hän kyllä neuvoo.

Adam nousi törmälle tytön luo ja laski reppunsa maahan. Tytön pehmeä ja sointuva ääni sopi hyvin hänen suuriin ja loistaviin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin yö, ja pieniin sieviin kasvoihin, joita reunustava tukka oli musta kuin korpin siipi.

Adam ei osannut meksikolaisten espanjaa, mutta tuli silti toimeen verraten hyvin. Hän vastasi tervehdykseen, mutta ei esittänyt heti asiaansa. Hän oli säpsähtänyt nuo tummat silmät nähdessään, sillä ne muistuttivat eräitä toisia, jotka hän tahtoi unohtaa, mutta ei voinut mitään sille, että kauniiden kasvojen näkeminen lämmitti häntä vieläkin. Naiset olivat aina hymyilleet Adamille. Tämäkin nuoruutensa keväässä oleva tyttö hymyili hänelle katse maahan luotuna ja kääntyi äkkiä notkeasti ja kuin kiusoittelevasti poispäin. Adam oli ensin epäröinyt joutuessaan äkkiarvaamatta naisen läheisyyteen, sillä hänen mieleensä muistuivat koetut pettymykset. Mutta pian hän malttoi mielensä. Hän oli nyt astunut uuden ja vapaamman elämän kynnyksen yli ja siihen oli sentään tarvittu paljon enemmän rohkeutta.

II

Hän otti reppunsa ja seurasi Margaritaa. Hiekka oli kauempana puhtaan valkoista, mutta pehmeää ja upottavaa. Tyttö kulki edellä pajupensaiden reunustamaa kujannetta, kunnes tultiin pienelle aukiolle, jolla oli useita pieniä savimökkejä.

Margarita pysähtyi ensimmäisen ovelle ja kutsui äitiään, välinpitämättömän näköistä ja huolimattomasti pukeutunutta naista. Äiti tervehti englanniksi, mutta kun hän kuuli Adamin osaavan murteellista espanjaa, levisi hänen kasvoilleen kirkas hymy, joka teki ne hyvin miellyttäviksi. Pieni huone, johon hän vei Adamin, oli pimeä, ummehtunut ja kaikin puolin ikävä. Adam sanoi sen heti. Rouva tuli kaunopuheiseksi ja Margarita ilmaisi pettymyksensä nopealla silmäyksellä. Sitten he veivät hänet tuvan taitse ja pienen metsikön halki toiseen mökkiin, joka sijaitsi melkein virran äyräällä. Seinät oli tehty siten, että tukeviin nurkkapaaluihin oli naulattu pitkiä ohuita riukuja kahteen riviin, joiden väli oli sitten täytetty savella. Huoneita oli kaksi. Toinen oli täynnä kaikenlaista törkyä, mutta toinen oli virran puolella ja edestä avoin kuin kuisti. Se oli tyhjä ja permantona oli hieno valkoinen hiekka. Adam mielistyi siihen ja vuokrasi sen rouvan suureksi mielihyväksi ja ujostelevan Margaritan iloksi. Adam suhtautui jälkimmäiseen hiukan epäluuloisesti, mutta oli samalla mielissään, sillä hän oli kaikesta huolimatta hieman mieltynyt tuohon kauniiseen neitoseen. Adamin purkaessa reppuaan ja järjestellessä sen sisältöä naiset toivat matalan lavitsan, vesisangon ja pesuvadin. Ne muodostivat hänen uuden asuntonsa sisustuksen. Aterioimassa hän saisi käydä isäntäväkensä luona toisessa mökissä. Poistuessaan Margarita katsahti taaksensa, jolloin hänen hiuksensa tarttuivat mesquitojen okaisiin oksiin. Adam kiiruhti heti hänen avukseen. Sitten Margarita juoksi äitinsä jälkeen.

Millaiset silmät! Adam ajatteli, tuntien yhä suurempaa mieltymystä. Samassa hän muisti veljensä Guerdin. Olenpa iloinen ettei hän ole täällä.

Margarita oli tuonut veljen hänen mieleensä. Guerd oli kaunis paholainen, naisille vastustamaton. Adam palasi reppunsa ääreen tietoisena siitä, että tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin. Hän ripusti vaatteensa ja muut vähät tavaransa seinille, levitti peitteistä vuoteen hiekalle ja silmäili sitten hyvillään ympärilleen.

Vänha onkimies istui entisellä paikallaan ja samassa asennossa. Adam kapusi laivaan.

Onko tärpännyt? kysyi hän.

Luulenpa että äsken nykäisi.

Mies oli noin viisikymmenvuotias, laiha ja kuivettunut. Ruskettuneet kasvot olivat täynnä ryppyjä ja leuassa ja poskilla näkyi harvaa parranhaiventa.

Tässä olisi tupakkaa, tarjosi Adam viimeisiä sikarejaan.

Herra varjelkoon! huudahti kalastaja ja hänen silmänsä kirkastuivat. Onpa siitä aikaa kun viimeksi näin kunnon sikarin. Olette hyvin ystävällinen, nuorimies. Mikä on nimenne?

Adam sanoi nimensä ja kotipaikkansa sekä sen, että hän oli tullut länteen vasta joitakin viikkoja sitten.

Minun nimeni on Merryvale, vastasi toinen. Tulin länteen kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, jolloin olin teidän ikäisenne.

Löysittekö kultaa? tiedusteli Adam vilkkaasti.

Kaivoin kultaa kaksikymmentä vuotta, kokosin ja menetin suuret summat. Viina, peli ja naiset olivat onnettomuuteni… Nyt olen yövartijana täällä Picachossa enkä enää pystykään muuhun.

Kuinka ikävää, sanoi Adam vilpittömästi. Ettekö kertoisi minulle jotakin entisistä, suurista ajoista ja silloisista kokemuksista? Olen nyt nähkääs ikään kuin tuuliajolla ja hiukan katkeralla mielellä.

Merryvale nyökäytti päätään myötätuntoisesti. Silmät olivat ystävälliset, mutta katse terävä ja läpitunkeva. Adam kertoi itsestään ja matkastaan länteen avomielisesti ja asiallisesti. Merryvale kuunteli nyökäten silloin tällöin.

Olen vilpittömästi pahoillani tänne tulostanne, nuorimies! sanoi hän sitten.

Kuinka niin? Kyllä minä opin pitämään huolta itsestäni. Siihen vaaditaan kyllä miestä. Sitä paitsi olen mieltynyt erämaahan ja sen luontoon.

Hyvä on, poikaseni, en tahdo lannistaa mieltänne, sanoi Merryvale muhoillen. Olen tyhmä pelätessäni, että teille kävisi samoin kuin minulle. Mutta tällainen kaivosleiri on helvetti vanhalle visakannollekin, saati sitten hurjistuneelle pojalle.

Sitten hän alkoi tarinoida.

Täällä laivavalkamassa ja myllyn tienoilla on jotakuinkin rauhallista, sillä pelihelvetit ja muut huvipaikat ovat ylempänä leirissä. Olen oleskellut Kalifornian kaikissa kultaleireissä enkä ole vielä milloinkaan nähnyt, että kulta olisi ollut kaivajalleen siunaukseksi. Sitä seuraa kirous ja se synnyttää kuumeen, josta on vaikea päästä. Noudattakaa siis vanhan miehen neuvoa, jos aiotte menestyä täällä. Juokaa vähän, pelatkaa vähän ja pysykää erillänne naisista!

Ette varmaankaan usko, kun sanon, että otin vasta tänne länteen tultuani ensimmäisen ryypyn. En siedä väkeviä.

Adamin kasvoilla karehtinut valoisa ilme katosi ja hänen katseensa synkkeni, vaikka hän kestikin tyynesti Merryvalen uteliaan katseen.

Olette kunnon poika, virkkoi tämä lämpimästi, mutta ulkonäkönne on sellainen, että se vetää puoleen naisten huomiota. Ja naisten suosio merkitsee tässä maassa ikävyyksiä. Erämaassa, jossa elämä on villiä ja alkeellista ja jossa heikompi sukupuoli on aina niukasti edustettuna, heistä tapellaan henkeen ja vereen saakka.

Naisista minulle ei ole vielä ollut mitään vastusta, sanoi Adam. Hiljattain sattui kyllä eräs vastoinkäyminen naisen takia, mutta sekin päättyi alkuunsa.

Sittenpä olette totisesti lammas susien joukossa! Merryvale huudahti. "On synti ja sääli, että noin siistin pojan piti joutua tämmöiseen paikkaan. Jokaisen, joka lähtee länteen, saati sitten näihin erämaihin, täytyy alusta alkaen opetella elämään maan tavalla. Hänen täytyy tehdä työtä kuin orja, hänen täytyy kestää,