Kaivo: 222

By Tanja Säisä

Kaivo 222 on kirja sinulle jos nautit kihelmöivästä kauhusta ja jännityksestä.


Petterin elämä ei ole enää lintukodon turvallista arkea - hän kohtaa maanpäällisen helvetin lomamatkansa jälkeen ja arki on painajaisten sävyttämää helvettiä. Kun kotikaupungissa tapahtuu brutaalinen teinikaksosten murha, ei mies enää tiedä onko asialla ihmisen julmuutta vai paholaisen kirous? Poliisi tutkii tapausta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 19, 2019
• ISBN: 9789528006107

Tanja Säisä

Tanja on yksinhuoltaja Pirkanmaalta ja harrastaa kirjallisuutta. Hän on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa ja yhden omakustanneromaanin. Kaivo 222 on Tanjan ensimmäinen kauhujännäri.

Book preview

Kaivo

Kaivo

Valmistusmerkinnät

Kaivo

KAIVO

222

Ei kirkkainta

valoa ilman

synkkyyttä.

Kiitos Luovalintu, Eija Järvelä.

Kiitos kansikuvan mallille.

Kiitos Book of Demand

Kiitos Nuoren voiman liitto.

Kiitos sinne jonnekin.

Tanja Säisä

KAIVO

222

Sisältö

1

    Sumatra/Kalma

2  

    Aniruddh Hansh

3

    Bombardier Series

4

   Suomi

5

   Unihäiriö

6

   Jääruusut

7

  Unihalvaus

8

  Kohmetta ikkunassa

9

  Kaksoset

10

  Se ei päästä irti

11

   Huuto

12

   Musta taivas

13

   Karmiininpunaiset kynnet

14

   Varjot

15

    Kaivo 222

16

    Mysteeri

17

    Huuhkajan kynsi

18

     Kirous     

19

     Riistakamera

20

     Kaija Huuhkaja

21

     Vieras tie

22

     Leningrad

23

     Kotiin

24

     Kotona 

25

     Oikeudenkäynti

1. SUMATRA, KALMA

Perin oudot vuodenajat eivät olleet tavanomaisia; syys piti hellettä ja edellinen tammikuu kului muistuttaen kevättä. Helle oli yhden uhrinsa jo nielaissut paholaismaisen auringon paahtaessa meitä kohti. Mataharimme oli säälimätön. Trooppinen helle pahoinpiteli maata hikikarpaloiden valuessa otsallani, ärsyttäen samalla tulehtunutta akneani. Olin helpottunut, että viileä vesi oli jäänyt puhtaana patakattilaan, jolla huuhdoin kasvoni ja ihooni tarrautunut kuona liukeni valuvan veden mukana. Ei minun ollut tarkoituksenani valittaa, päinvastoin, nautin lokakuusta, joka muistutti heinäkuuta.

Helkkari soikoon, kirosin ihooni liimautunutta kauluspaitaani, jonka olin vasta pessyt sitruunaetikalla ja joutuisin jo rievun vaihtamaan puhtaaseen. Paita löyhkäsi hiestä, vaikka kuinka olin tuhlannut viimeiset deodoranttini kainaloihini.

En välittänyt puhtaan paidan väreistä, kunhan vaatetus asiansa ajoi. Leukani pitkä parta oli yhä ajamaton, mutta sentään prässätyt housuni olivat silitetyt viime viikolta. Eilinen oli potkaissut uuteen uskoon elämäni; olin vakuuttunut huhuista, että minut ylennettäisiin uudessa työpaikassani pian, tunne vaikuttikin hyperaktiiviselta, sen vuoksi minun oli palkittava itseni:

Kodin ja matkajärjestelyjen piti olla ajoissa valmista, koska olin jättämässä viikoiksi Suomen. Keräsin ajatukseni kokoon, etteivät arkirutiinini olisi jääneet hoitamatta, olin henkisesti valmistautunut matkaani. En pitänyt edes koneella matkustamisesta, mutta mun oli pakko, koska rakastin ulkomaita, vaellusta vierailla laaksoilla ja vuorilla, enkä sellaista saisi koskaan kokea kotimaassani. Suomessa toki oli maisemat, joihin kiinnyin helposti, seudut täällä olivat osa maailmaani, jota tarvitsin elääkseni metsästysseurueen retkillä ja riistan metsästyksessä. Kaipasin tänään vuorostaan kuumia aavikoita ja sisiliskon sihinöitä pusikon takaa… ai että, maalaisyöt viidakon laitamilla, käsin rakennetulla mökillä, pois hälinästä koristelivat kakun.

Aikani oli käydä matelevaksi, veroilmoituksen täyttö olisi vienyt viikon ajastani, ei, päätin jättää työn kesken ja aloin valmistelemaan lomaani. Verokarhun kynsi kyllä viilsi aikanaan, mutta oli minulla jäljellä aikaa paperitöihin, kun palaisin kotiin. Olin eilen lopullisesti antaa periksi verolappujen suhteen, jättäisinkö ne hoitamatta, ja kärsisin itse siitä eniten, vaiko muuttaisin ulkomaille veroparatiisin suojiin, mietin.

Kesä oli ollut kosteimpia vuosikymmeniin: sää oli esiintynyt yliluonnollisen poikkeuksellisena, intiaanihelle loitsi pelkoa niitettyään yhä monia uhreja omakseen. Kuin julma aurinko olisi osoittanut vihansa ihmisten tappamisella, ja nauttinut päivälliseksi ystäviäni, halusin muutamaksi päiväksi eroon tästä helvetillisestä kesästä.

Edes rankkasateet eivät helpottaneet viidakonomaisessa säässä, hiki virtasi, jonka vuoksi yöt olivat vaikeita nukuttavia, yksikin vaivaton liike sai hikeni virtaamaan alastomalla vartalollani.

Matkani oli lähestymässä Bangladeshiin ja haikein mielin olin jättämässä hetkeksi kotimaatani. Suomi olisi minulle aina tärkeä, vaikka hekumalliset viidakon yöt odottivat lännessä. Perillä pitelisin alkoholitonta lager - oluttölkkiä vasemman tatuoidun käteni pitelemänä ja eläisin illat ihastellen Bandungin purppuranlilaa auringonlaskua. En nähnyt syytä, että miksi mikään olisi pilannut trooppista lomaani.

Vertailin salaa itseäni aikakauslehtien lihaksikkaisiin miesmalleihin, heidän kuulaat ihonsa oli taatusti siloiteltu paksulla puuterilla, vai miksi talkiksi tököttiä kutsuivatkaan! Raavaana miehenä en ymmärtänyt kosmetiikasta tuon taivaallista. Kuvien kiiltokuvapojat olivat häikäisevän koreita silmiini, en tietenkään taannut, ettenkö olisi tuntenut nahoissani silkkaa kateutta heidän pinnallisesta komeudestaan. Minulla oli illuusioni, että jos olisin syntynyt komeammaksi, niin elämänikin olisi ollut helpompaa. Tyydyin kaikesta huolimatta hyvään luonteeseeni, koska en räyhännyt enkä ryypännyt iltojani, vaan keskityin liikuntaan työssäni ja vapaa-aikanani.

Minun lihakseni eivät olleet tarpeeksi suurissa mitoissa, kehittymättömyys harmitti, koska olinhan treenannut hikihieverissä tulevaa matkaani varten. Selailin urheilusivuja, ensisijaisimmat neuvot treenaamiseen löytyivät tyyriimmistä sport-lehdistä, joiden miesmannekiinien lihakset kiilsivät öljystä.

Olin varannut elämäni suurimman elämykseni noin viisi viikkoa sitten. Vino pino laskuja jäi odottamaan lipastonpöydälle, ikkunat olivat pesemättömät, mutta muuten huushollini olisi siedettävässä kunnossa palatessani takaisin. Helsingin lentokentältä kello: kaksikymmentäkolme oli nousemassa Suomi-Bangladesh–lento. Odotin kiertolaisuuttani ja kolmenkymmenenkahdeksan asteen auringonlämpöä. Katsoessani suoraan taivaalle, aurinko näytti kuin se olisi lähestymässä maata. Optinen illuusioni oli karmiva, mutta onneksi se ei ollut totta. Kuvitin Intian ajatuksiini, kuin suinkin kykenin ja palmujen oksat jo huitoivat ilmaa ja nautin säästä, joka ei ollutkaan yhtä paahtavaa kuin kotimaassa. Hetkeni koittaisi ja pääsisin auringon kuumuuden kantamaille. Minua

kulttuurinen rikkaus ja kuivan luonnon ihmeet Aasian yössä.

Maistaisin vieraan veden, sen suolan maku kirpeytyisi kielelläni. Mielessäni liihoitteleva naanleipä aiheutti jo näläntunnetta ja nautiskelin Kaakkoisen laadukkaimpia lomani kunniaksi. Joisin hedelmäisimmiksi ja alkoholittomiksi tislattuja Gusto-hilloviinejä, jotka maistuisivat mangolta ja raparperilta. Viimeiseksi säästäisin kuohuvan lageroluen.

Edelliset matkani Bangaloressa sekä Sumatralla eivät olleet sävähdyttäviä, olin kuoreeni vetäytynyt. En tutustunut helposti uusiin ihmisiin, koska olinhan vasta eronnut seurustelukumppanistani. Oloni oli yksinäistä ja syrjäänvetäytynyttä, pysyttelin tänä aikana kaukana iloisista ihmisistä ja seurailin vain petolintujen liitämistä poikki sademetsän, jonka laidalla asuin teltassa. Olin aina ollut seikkailijaluonne, kaipasin jännitystä, se jos mikä minut pitäisi elossa ja kaukana masentuneisuuden tunteesta. Minulla oli paljon muistiinpistettävää luonnon vaaroista edelliseltä matkalta, kuinka lintuhämähäkki aiheutti minulle verenmyrkytyksen ja kun Brahimhaukka aivan katseeni etäisyydeltä kaappasi kynsiinsä viattoman koalan. Olisin kokemuksistani voinut laatia tarinan, mutta säästin ne luontotutkimukseeni, jonka rehtori oli antanut minulle tehtäväksi, ennen poistumistani maasta uudelle matkalle. Olin luvannut suunnitella ja valmistaa luontotutkielman oppilaitamme varten. Olin varautunut pahimpaan tietäessäni, että rehtorimme oli vaativa alaistensa kädenjäljestä, he olivat jääneet ani harvaan, ketkä tämän onnistui tyydyttämään työn saralla.

Edellisestä matkastani saarella oli kulunut viisi kokonaista vuotta. Sumatralle lensin uudestaan viikko sitten, ensin vietettyäni pelottavan vuorokauden Bangladeshissa. Minun oli päästävä sieltä pois väkivaltaisuuksien vuoksi. Veren näky oli puistattavaa, uskonto oli sekoittanut monet mielet. Minä säästyin, mutta valtavan pelon vallassa. Pääsin parempaan paikkaan, luulin niin. Saaren vihertävän viidakon elämä muistutti maailmaa, jossa vierailtiin ainoastaan unissa. Kuin olisin matkustanut eri planeetalta missä nyt hiekkavarpaisin seisoin, missä rujoja jäseniäni kutitti aavikkohiekka. Sumatran saarella meren suolainen vesi oli kirkasta ja näin jokaisen varpaani läpi aquanvärisen veden, ihmispaljous valtasi merenrannan ja nautin kuumuudesta, hiiltävimmästä kuin helvetti. Täällä oli kaunista – indah.

Jalkapohjani painoivat kevyttä santaa, Pyhät veistokset laaksossa loivat antiikkisen tunnelman, ne muistuttivat elokuvia, joista minä olin aurinkosaaren aiemmin tavannut. Indonesia oli ollut minulle tuttu maa uskonnostaan, tapasin veistetyn Buddhan, pyhän patsaan kauneus hurmasi minut tyystin. Kunnioitin maan tapoja, jotka minulle olisivat vähemmän merkittäviä Suomessa, mutta jos Islamilaiselle maan kulttuuri oli pyhää, kuin heidän Jumaltensa käskyt, kunnioitin sääntöjä ja Koraania arkailematta. Taitasin uskonnon lait, joilla selviytyisin läpi lomani ilman huolta, minulla ei ollut pelkoa poliiseista tai vankityrmästä.

Olin hyvissä ajoin palauttanut muistiini maan tavat ja taitasin ne jo aivan kelvollisesti; peitin itseni tummalla hijabilla paljastamatta liikaa, en kätellyt ihmisiä, vaikka heitä ihailinkin. Oli hassu ajatus, että näytin samalta kuin paikallisetkin. Miehet kantoivat korkeita turbaaneita ja naiset peittivät hymynsä huntujensa suojiin. En koskenut sormenipäälläkään pyhiin veistoksiin, joita ihastelin silmäni pyörryksiin julkisten temppeleiden pihoilla. Ilmoihin nousevat pyhätöt eivät jättäneet kylmäksi matkaajia, elämyksiähän me juuri tulimme hakemaan, emmekä taatusti halunneet pettyä. Synagogien rakentamaa näkyä en unohtaisi ikikuuna päivänä.

Tänään seisoin Sumatran maan pinnalla, tunsin aavikon kuumuuden paljaiden jalkojeni alla, haistoin kuivan ilman ja hengitin hiilidioksidia. Kuin olisin katsellut elokuvaa HD: n vahvistamana, mutta ei, minä oikeasti olin Indonesiassa, minä näin luonnon punaturkkiset orangit ja puuhämähäkit. Lentoni itäisen taivaan poikki liisi yhtä vaivattomasti, kuin pohjoisen tuuli. Saavuin lomalle yksin, mutta en ollut yksinäinen ja minullahan oli vapauteni, mutta en tahtonut menettää sosiaalisuuttani niin kuin viimeksi, jossa elin kuin paatunut erakko. Indonesian tavat ja kulttuuri tekivät minut uudeksi ihmiseksi, kolmas käynti maassa saisi saapua uudestaan. Olin nähnyt kahden viikon verran paikallista kauneutta. Tänään jatkaisin pilvien halki viikoksi Intiaan, enkä surrut enää pieleen mennyttä Bangladeshin vierailua.

Aamu oli saapunut, jolloin lähtisimme kohti kasvien maata. Olimme nousseet koneeseen unisina, kellon lyödessä vasta kuusi. Suihkukoneen öljykomeron aavemainen jyskytys jytisi, se säikäytti minut toden teolla, kuin komeron seinää olisi pieksetty. Käänsin taaksepäin päätäni, en havainnut lentoemäntää, eikä lennon päällikköäkään näkynyt. Olin kiinnittänyt huomioni siihen, että koneemme oli muutoin poikkeuksellisen hiljainen – kukaan ei puhunut, enkä kuullut rykäystäkään. Katon nurkkaukseen kiinnitetty radio ilmoitti yllättäen toimivan, sen särisevä ääni selkeni; -Arvoisat matkustajat, olemme lähdössä Intian aurinkomaata kohden. Toivotan turvallista lentoa, sekä iloista mieltä jokaiselle.

Kuuntelin ilmoituksen loppuun saakka ja aloin etsimään itselleni rennompaa asentoa vasten pehmeää istuinta, ennen kuin kone nousisi ilmaan. Olin otettu, sainhan mahdollisuuden matkustaa melkein ilmaiseksi jo seuraavaan vieraskulttuurilliseen maahan.

Suihkukoneen tasoiseen lentoon minulla ei olisi ollut varaa, mutta julkisuuttakin niittänyt liikemies Rauli Peltola oli järjestänyt matkamme omin varoin, olimmehan monet matkustajista yhteisessä metsästysseurueessa jäseninä. Herra Peltola jäisi myös Intiaan kuukaudeksi, koska hänen tyttärensä toimi kriisityöntekijänä maassa ja asui omassa asunnossaan, jonne Peltola oli majoittumassa hotellin sijaan. Minä hengitin syvään rentoutuakseni matkan ajaksi. Kolme muuta matkustajaa tarkistivat olivatko matkapuhelimet taatusti sammutettuina ja, että hengitysmaskit olivat tavoitettavissa mahdollisessa katastrofitilanteessa.

-Onpas täällä hiljaista, yksinpuhelin. Kukaan ei kuunnellut, eikä kenelläkään ollut erityistä kiinnostusta siitä mitä minulla olisi ollut sanottavana.

Voimakkaasta paukkeesta ei kuulostanut tulevan loppua, vaan meteli kantautui yhä konehuoneesta. Kovat äänet eivät jostain syystä aiheuttaneet kanssa- matkustajissa levottomuutta, saaden aikaan minussa hämmennystä. Oliko tämä vakavaa! En jaksanut uskoa tilanteen olevan huolestuttava. Jos kukaan muu ei kuullut pauketta, niin miksi minä kuulin sen! Aivan kuin kukaan toinen ei olisi reagoinut ääniin, silti minä kuulin kaiken ja yritin rentoutua muiden mukana matkustamossa.

En koskaan ollut kiitellyt kovia ääniä, ne saivat minut äärettömän levottomaksi, kunnes rauhoitun vasta äänen lakattua. Pelkäsin eniten käsieni vapinaa, vaikka se kuulostikin täysin hullulta, en voinut hermostuneisuudelleni mitään. En 

miksi kovat äänet provosoivat