Pirre - lentävä fillaristi: tarina alkaa...

By Wellamo Penger

Peruskoulun viimeistä vuottaan aloittava Birgitta Pirre Köngäs löytää rajuilman kaatamasta koivusta omituisen kellon. Ennen pitkää hän huomaa pystyvänsä lentämään kellon avulla näkymättömänä. Se avaa nuorten elämään aivan uusia mahdollisuuksia.

Kello on tonttuseppien 3000 vuotta sitten takoma voimautin, joka on vain yksi luonnonkansojen voimauttimista. Siitä vapautuu kuitenkin taikasäteilyä, joka ei ole hyväksi ihmisille. Lisäksi se houkuttelee Pahan liittolaisia.
Pirren on tuhottava kello ennen kuin se joutuu vääriin käsiin. Mutta miten, missä ja milloin? Sitä ei edes hänen tonttuvartijansa tiedä.

Pirre joutuu tahtomattaan Pahan ja luonnonkansojen väliin. Paha tarvitsee voimauttimet muuttuakseen Lusiferiksi. Sen vuoksi ne on tuhottava.

Lehmussalmen pikkukaupunki Keski-Suomessa on Pirren kotikaupunki ja kirjasarjan tapahtumat keskittyvät sinne.
Pirre - lentävä fillaristi aloittaa kirjasarjan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 3, 2017
• ISBN: 9789515686671

Wellamo Penger

Wellamo Penger on luonnonvara-alan ammattilainen, tekstiilityönopettaja ja kirjailija. Hänet tapaa usein metsäpolulta koiran ja kameran kanssa, tietokoneelta kirjoittamasta tai mukavasta tuolista lukemasta tai neulomasta. Hän kirjoittaa myös fantasiaviritteistä Pirre-sarjaa.

Book preview

vähissä.

Luku 1 – Salainen kokous

Hämärä huone täyttyi vaimeasta puheensorinasta. Sen keskellä olevan vankan tammipöydän ääressä istui erikoisen näköisiä olentoja, jotka olivat kuin suoraan satukirjasta. Seinät olivat tummaa hirsipuuta, joiden välit oli tilkitty sammalella. Huonetta valaisivat seinille kiinnitetyt soihdut sekä pöydän yläpuolelle ripustettu lyhty. Suuren pöydän ja sen ympärillä olevien tuolien lisäksi huoneeseen ei juuri muuta mahtunutkaan lukuun ottamatta peräseinällä olevaa korkeaa ja kapeaa tammista lipastoa. Lattia oli pehmeän sammaleen peittämä ja lipaston vieressä peräseinällä oli ovi, joka johti toiseen huoneeseen.

Pöydän päässä istui vaaleaan, hopeanhohteiseen viittaan verhoutunut, samanväriset, puoleen selkään ulottuvat hiukset omaava, kookkaan ihmisen kokoinen hahmo, haltija. Hän oli lempeän ja ylhäisen näköinen, korkeaotsainen ja suippokorvainen. Hänen vieressään istui vaaleaan, kullanhohtoiseen viittaan pukeutunut kultahiuksinen haltijatar. Heidän kasvonsa taivaansinisine silmineen ja korkeine poskipäineen olivat iättömän kauniit.

Haltijoiden vasemmalla puolella istui kaksi tonttua, joilla molemmilla oli harmaanvihreät hiippalakit ja nutut sekä harmaat parrat ja kurttuiset, hyväntahtoiset kasvot. Tonttujen jalat eivät ulottuneet lattiaan ja päätkin hädin tuskin haltijan rinnan korkeudelle. Lähimpänä haltijaa istuvan tontun parta ulottui yli polvien, kun vastaavasti hänen vieruskaverinsa parta asettui kantajansa vatsan päälle. Tontun parta kertoi kantajansa iän, joten pitkäpartainen tonttu oli vanhempi ja arvostetumpi ja hänellä oli oikeus istua lähempänä haltijaa. Tonttujen harmaita, hyväntahtoisia silmiä varjostivat muhkeat, parranväriset kulmakarvat.

Tontuista seuraavina samalla puolen pöytää istuivat maahiset, kaksi heitäkin. He olivat nimensä mukaisesti maanvärisiä ja puun partaista juuristoa muistuttavat hiuskuontalot tärisivät heidän puheensa tahdissa. Heillä oli päällään väriltään ja pinnaltaan männyn kaarnaa muistuttavat nutut ja samanväriset housut. He olivat kooltaan hieman tonttuja pienempiä ja heidän kurttuiset kasvonsa muistuttivat väriltään puiden runkoa. Pistävän oloiset, pienet silmät toivat mieleen lähinnä tummat nuppineulanpäät.

Kauimpana haltijoista, edellisten kanssa samalla puolella pöytää, istuivat pöydän kookkaimpina kaksi peikkoa. Heidän takkuiset hiuksensa ulottuivat hieman suurten, kukkakaalimaisten korvien alapuolelle. Syvällä olevat pistävän tummat silmät vaikuttivat hieman epävarmoilta, mutta ystävällisiltä. Rosoisen ja epätasaisen ihon ympäröimä pieni suu oli puristettu kiinni niin tiukasti, että vaikutti siltä kuin heillä ei olisi suuta ollutkaan. Molemmilla peikoilla oli ruskeanharmaat, kiven harmaata, epätasaista pintaa muistuttavat housut ja takki. Kivikossa peikko muistutti erehdyttävästi kiveä.

Haltijoista katsoen heidän oikealla puolellaan istui kaksi mettistä. He sulautuivat metsään mainiosti metsänvihreine asuineen ja vihertävänruskeine hiuksineen. Liekö ollut heijastusta heidän vaatteistaan, mutta myös heidän ihonsa vaikutti vihertävältä ja vaikutelmaa täydensivät sammalenvihreät silmät. Kooltaan he olivat miltei tonttujen kokoisia.

Mettisten vierellä liihottelivat keijut, sillä he eivät malttaneet pysyä paikoillaan, ja säestivät itseään pienillä, vallattomilla tirskahduksilla. He olivat nukenkasvoisia ja siroja ja heidän pukujensa värit vaihtelivat punaisesta eri sateenkaaren värien kautta syvään violettiin. Hiukset olivat vallattoman kiharat ja niiden väri muuttui jatkuvasti hopeansinisestä kullankeltaiseen ja kuparinruskeaan. Kooltaan keijut olivat ison linnun, kuten variksen tai harakan, kokoisia.

Viimeisinä pöydän oikealla puolella istui kaksi vetehistä haukkoen välillä ilmaa niin kuin kala tekee jouduttuaan kuivalle maalle. Vetehisten hiukset ja vaatteet muistuttivat vesikasveja ja levää. Silmät olivat veden siniset, mutta erotuksena muihin vedeneläviin, heillä oli harmaiden suomujen peittämät kädet ja jalat. Tarkkaan katsottuna sormien ja varpaiden välistä saattoi erottaa räpylämäiset poimut. Heidän olemuksensa viestitti, etteivät he nauttineet olostaan, vaan kaipasivat heille luontaisempaan elementtiin, veteen.

Pöydän toisessa päässä, minne muiden pöydän ympärillä olijoiden päät välillä kääntyivät kysyvinä, oli kaksi tuolia tyhjillään. Kukaan ei kuitenkaan sanallakaan viitannut tyhjiin tuoleihin, vaan neuvoston jäsenet odottivat kärsivällisesti kuulevansa asiasta myöhemmin.

Siellä istuivat normaalisti tummien haltijoiden edustajat. Tummat haltijat hallitsivat vuoria, kallioita, kivikkoja sekä muita karuja kasvuympäristöjä, kuten aroja, tundraa ja aavikoita. Vaaleat haltijat hallitsivat puolestaan kaikkea vehreää: metsiä, peltoja, niittyjä ja vesiä. Haltijat olivat ylimpiä luonnonkansalaisia, joista vaaleat olivat hieman tummia mahtavampia, ja muut luonnonkansat olivat haltijoiden alapuolella. Se, että haltijoilla oli ylin valta, ei tehnyt muita luonnonkansoja voimattomiksi. Kaikilla luonnonkansoilla oli voimia, joita muilla ei ollut – he täydensivät toisiaan. Luonnonkansalaisten tehtävänä oli huolehtia luonnosta ja suojella sitä, mutta ihmisen toiminta vaikeutti heidän työtään huomattavasti.

Tonttujen valtakuntaa olivat vanhat havupuuvaltaiset metsät mettisten viihtyessä tuoreissa lehtimetsissä. Maahiset olivat kotonaan maaperässä joko sen pinnalla tai alapuolella erilaisissa koloissa sekä luolissa ja peikot kallioilla, kivikoissa sekä luolastoissa. Keijut olivat pellon ja niityn sekä nuorten ja valoisien metsien kansaa vetehisten viihtyessä nimensä mukaisesti erilaisissa vesistöissä.

Hiisit eivät yleensä saapuneet kokouksiin, vaan elivät erakoina soisilla alueilla, minne toiset luonnonkansalaiset eivät mielellään menneet. Vaaleiden haltijoiden vanhin kävi yleensä tapaamassa hiisien johtajaa, isoa hiisiä eli Hiisiä, ennen neuvoston kokousta tuodakseen esille myös hiisien asioita ja näkemyksiä.

Luonnonkansoista haltijat olivat vanhimpia ja viisaimpia. Vaaleat elivät keskimäärin 5000 ja tummat 4000 vuotta, tontut 1500 vuotta ja siitä alenevasti mettiset, maahiset, keijut, vetehiset ja peikot, jotka elivät noin 400 vuotta.

Hiisien tarkkaa ikää ja määrää ei tiedetty. Oletettiin, että he elivät saman verran kuin peikot, mutta joidenkin lähteiden mukaan heidän elinikänsä oli useita tuhansia vuosia. Hiisien asema luonnonkansojen keskuudessa oli epäselvä. Suurin osa luonnonkansalaisista uskoi heidän olevan sukua peikoille, mutta hiisien alkuperästä liikkui muitakin tarinoita, joiden luotettavuus oli kyseenalainen. Erään tarinan mukaan suolla asuneista haltijoista oli tullut aikojen kuluessa hiisejä. Luonnonkansoista vain haltijoiden oletettiin tietävän totuuden, mutta sitäkään ei tiedetty varmasti, sillä hiisistä oli tullut vuosituhansien aikana vaiettu salaisuus. Haltijat kuitenkin luottivat hiiseihin ja kysyivät joissakin asioissa neuvoa hiisien johtajalta.

Hopeiseen viittaan pukeutunut haltija otti kyhmyisen nuijan käteensä ja kopautti sillä pöytää. Pöytäseurue vaikeni ja suuntasi katseensa odottavasti haltijaan.

- Haum ystävät! Aloitamme kokouksen, sillä emme voi enää odottaa, Vanha Valkoinen, vaaleista haltijoista vanhin, aloitti. 'Haum' oli luonnonkansojen vanha, yhteinen tervehdys, jolla he osoittivat kunnioitusta toisiaan kohtaan.

- Tummille on todennäköisesti tullut jokin viive ja he tulevat heti, kun pääsevät. Oletan, että olette havainneet kyseessä olevan neuvoston ylimääräinen kokous, Vanha Valkoinen puhui matalalla, sointuvalla äänellä.

Pöydän ympärillä olevat olennot pudistivat innokkaina päätään ikään kuin näin saisivat nopeammin tietää, miksi heidät oli kutsuttu ylimääräiseen kokoukseen. Kokoukseen osallistujat edustivat luonnossa eläviä kansoja, joista ihmiset eivät tienneet joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Luonnonkansojen neuvosto kokoontui ihmisten ajassa kerran sadassa vuodessa keskustellakseen yleisistä asioista sekä vaihtaakseen kuulumisia. Poikkeustapauksissa kokoonnuttiin useammin, mutta se oli harvinaista. Nyt edellisestä kokouksesta oli kulunut vasta 30 vuotta, joten neuvoston jäsenten kiinnostus oli herännyt.

- Missä Tummatuuli ja Myryk ovat? Ovatko he ilmoittaneet viiveestä? vanhempi tontuista, Keteri, uskaltautui lopulta tiedustelemaan nyökäten samalla pöydän toiseen päätyyn.

- Emme tiedä varmasti. Liikkeellä on huhuja, mutta uskon, että ennen pitkää saamme tietää, Vanha Valkoinen totesi.

- Millaisia huhuja? Jäkli, maahisista vanhempi, kysyi.

Hänen vieressään nyökytti toinen maahinen, Juurkos.

Luonnonkansoilla oli kirjoittamaton sääntö, jonka mukaan kunkin kansan vanhempi edustaja aloitti keskustelun, minkä jälkeen oli nuoremman vuoro. Kun keskustelu oli avattu, molemmat olivat vapaita käyttämään puheenvuoroja. Vanhemmalla oli yleensä aina nuoremman varaukseton kunnioitus.

- Niitä on turha toistaa niin kauan kuin ne ovat huhuja. Saattaa olla, että saamme piankin varmistuksen asiasta, Vanha Valkoinen rauhoitteli. - Olemme saaneet huolestuttavia tietoja eri puolilta maapalloa. Niiden mukaan luontoa ja asuinpaikkojamme tuhotaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Kaikista ilmansuunnista tulee samankaltaisia uutisia. Metsiä tuhotaan, maaperää kaivetaan ja louhitaan, vesistöjä ja ilmakehää saastutetaan. Koko maapallolla ei liene sellaista paikkaa, joka olisi turvassa ihmiseltä. Ahneus, itsekkyys ja välinpitämättömyys ovat vallanneet ihmismielen... Se on niin surullista.

Huoneeseen laskeutui käsin kosketeltava hiljaisuus. Soihdut lepattivat seinillä luoden mielikuvituksellisia varjoja huoneeseen. Jokainen näytti vaipuneen murheellisiin ajatuksiin, kunnes vanhempi mettisistä, Navais, rikkoi hiljaisuuden:

- Mitä meidän pitäisi tehdä?

- Niin mitä? Kaarne, nuorempi mettisistä toisti nyökytellen päätään ja katsoi odottavasti muita pöydän ympärillä olijoita.

- Pistetään ne kuriin ja jäykistetään ne, peikko Örmius ehdotti lyöden nyrkillä pöytään.

Tavallinen pöytä olisi moisesta täräyksestä hajonnut, mutta vahva tammipöytä vain vähän tärähti.

- Joo, jäykistetään ne, Rupisko, nuorempi peikoista innostui ja heilutti nyrkkiään ilmassa.

- Ei, Vanha Valkoinen jyrähti. - Ei missään tapauksessa. Tämä asia ei hoidu voimakeinoilla. Aina löytyy joku hölmö ihminen, joka jatkaa tuhoja, eikä koko ihmiskuntaa voi eliminoida. Pahin uhka täytyy ehkäistä, minkä jälkeen ainoa kestävä keino on yrittää saada ihmiset huomaamaan, mitä he saavat toiminnallaan aikaan, sekä yrittää saada heidät muuttamaan tapojaan.

- Ainoa tehokas keino on nuijanukutus, Örmius yritti vielä ehdottaa Rupiskon nyökytellessä innokkaasti vieressä.

- Eivät kaikki ihmiset ole ahneita ja itsekkäitä, Keteri puolusti ihmisiä saaden toiset murisemaan vastahakoisesti.

- Tarkoitat varmaan joukossanne elävää ihmiskäännynnäistä, keiju Vatlatos mainitsi.

- Oi niin, vaikka hän on kyllä vielä kovasti ihmisen oloinen ja näköinen, Viehkäm, toinen keijuista lisäsi kiertäen keltaista hiussuortuvaa etusormensa ympärille.

- Ihmisen muuttuminen tontuksi ei tapahdu kovin nopeasti eikä täydellisesti ehkä koskaan, mutta hän on edistynyt todella nopeasti, vaikka on vasta 130-vuotias, Miettelös, nuorempi tontuista puolusti lajitoveriaan.

- Minä en ole olemassaoloni aikana havainnut yhtään viisasta ihmistä. He kaikki ovat samanlaisia. Sotkevat vedet laskemalla vesistöihin kaikenlaista sotkua ja tuhoavat vedenelävien elinolosuhteet, vetehinen Kuohuis ilmoitti kantansa katkerasti.

- Inhottavaa väkeä! Pthyi! toinen vetehinen, Suvalik, vahvisti vetehisten kannan ihmisiin.

- Ihmisten tarkoitusperien ja tekojen ymmärtäminen on usein vaikeaa meille, mutta maapallo on tarkoitettu elettäväksi kaikille. Tämän vuoksi meidän on tehtävä kaikkemme, että maapallolla elävien olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää. On varmistettava, ettei Paha saa liian suurta otetta ihmisistä ja maapallosta, Tillentom, vaalea haltijatar osallistui keskusteluun miellyttävän rauhallisella äänellään.

Pöydän ympärillä olijat hiljenivät ja käänsivät katseensa haltijoihin odottavasti. Haltijat antoivat pöytäseurueelle hieman ajatteluaikaa ennen kuin Vanha Valkoinen jatkoi:

- Niin olemme saaneet merkkejä, että Paha on nostamassa päätään, ja meidän on toimittava välittömästi ennen kuin se on niin voimakas, että se tuhoaa kaiken. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

Samassa ovi kiskaistiin auki ja huoneeseen astui kaksi tummaa haltijaa – Tummatuuli ja Myryk saapuivat kokoukseen. He muistuttivat ulkonäöltään vaaleita haltijoita, mutta heidän värinsä olivat kautta linjan tummemmat. Hiukset olivat pronssin ja kuparin sävyiset ja silmien väri vaihteli meripihkasta lämpimään metallinruskeaan. Myös tummien haltijoiden käyttämät viitat olivat tummia.

- Haum! Tervehdys ystävät, Tummatuuli ja Myryk lausuivat syvän pehmeällä äänellä.

Kokouksen osanottajat vastasivat tervehdykseen ja Vanha Valkoinen selitti kokoukseen saapuneille lyhyesti kokouksen alun kulkua:

- Olemme juuri aloittaneet keskustelun tämänhetkisestä tilanteesta ja Pahan lisääntyvän vaikutuksen pysäyttämisestä.

- Pahahan sai palkkansa, niin sanoakseni, ja tuhottiin Suuressa taistelussa kolme tuhatta vuotta sitten, Jäkli muistutti.

- Niin esi-isämme ovat meille kertoneet, Keterikin myönsi saaden toiset pöydän ympärillä olijat haltijoita lukuun ottamatta nyökyttelemään.

- Kunpa te olisittekin oikeassa, Tummatuuli huokaisi istuuduttuaan pöydän toiseen päähän. Myryk istuutui hänen viereensä ja lisäsi:

- Valitettavasti meillä on toisenlaista tietoa asiasta.

Huoneessa olijat vaikenivat ja kohdistivat katseensa tummiin haltijoihin. Odottava ja hivenen painostava hiljaisuus laskeutui huoneeseen ja lopulta Tummatuuli aloitti:

- Pohjoisen tummat ovat raportoineet huolestuttavia asioita. Ihmiset ovat louhineet maaperää useista paikoista pohjoisella pallonpuoliskolla tuhoten luontoa sekä saastuttaen vesistöjä eivätkä arktiset alueetkaan ole saaneet olla rauhassa. Tummilla on jatkuva seuranta useilla eri kaivosalueilla ympäri maapalloa, mutta huolestuttavimmat uutiset koskevat juuri pohjoisen herkkiä alueita, joista esimerkkinä mainittakoon Räikkä ja Utunen Suomessa. Siellä tuhot koskevat maaalueiden lisäksi myös läheisiä vesistöjä. Se on erityisen uhkaavaa, sillä pohjoisessa luonnon uusiutuminen on hidasta lyhyen kasvukauden vuoksi.

- Saimme paikallisilta tummilta kutsun tulla Räikkään paikan päälle katsomaan tuhojen laajuutta ennen tätä kokousta. Näkymä oli surullinen ja tunnelma lohduton. Ilmeni myös, että aamulla ennen tuloamme tilannetta tarkistamassa käyneet kaksi tummaa haltijaa olivat kadonneet. He eivät palanneet määräaikaan mennessä. Etsimme jälkiä sekä mahdollisia merkkejä siitä, mitä heille olisi tapahtunut. Emme kuitenkaan nähneet tai löytäneet mitään, mikä olisi selittänyt katoamiset, Myryk selosti tapahtumien kulkua.

- Tunnelma paikalla oli painostava, etten sanoisi uhkaava emmekä voineet välttyä ajatukselta, että Pahalla olisi jotain tekemistä asian kanssa... Maailmalta on kiirinyt huhuja, että myös muita luonnonkansojen edustajia olisi kadonnut. Näiden huhujen todenperäisyyttä ei tosin ole vielä ehditty varmistaa, Tummatuuli kertoi.

- Pahahan hävitettiin Suuressa taistelussa, Keteri muistutti uudelleen kokouksen osanottajia.

- Totuus ei ole niin yksinkertainen, vaikka monet ovat olleet siinä käsityksessä viimeiset 3000 vuotta, Vanha Valkoinen sanoi.

- Mikä se totuus sitten on? Navais tivasi.

- Paha – silloinen Lusifer – joukkoineen hävisi niin perusteellisesti, että luulimme sen hävinneen kokonaan maapallolta, mutta emme huomioineet sen jälkeensä jättämiä pahansiemeniä. Ne itävät otollisissa tilanteissa sopivan ilmapiirin vallitessa. Pahansiemeniä on vaikea löytää, sillä ne eivät ole näkyviä, kuten kasvien siemenet. Ne itävät, kun pahojen ajatusten määrä on riittävä, ja herättävät Pahan lisäksi myös hengissä selvinneet, horroksessa olevat Pahan liittolaiset voimistaen niitä ja tehden ne lisääntymiskykyisiksi. Ainoa keino eliminoida ne on varmistaa, että ilmapiiri on otollinen kauniille ajatuksille ja hyville teoille, siis suotuisa kasvualusta hyvälle, Vanha Valkoinen selitti.

- Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on toimillaan riistänyt ja tuhonnut ympäristöään kiihtyvällä tahdilla pyrkiessään lisäämään omaa aineellista mukavuuttaan ja hyvinvointiaan. Ihmisten viisaus ja tietoisuus eivät valitettavasti riitä ymmärtämään sitä, että tuhotessaan ympäröivää luontoa he lisäävät ja nopeuttavat maapallon tuhoutumista ja sen asukkaiden pahoinvointia... Ja samalla pahuus lisääntyy, Tillentom jatkoi.

- Näin ihminen on ahneudellaan ja piittaamattomuudellaan saanut aikaan pahansiementen itämisen ja Pahan voimistumisen, Tummatuuli huokaisi.

Huoneessa olijat katsoivat toisiaan huolestuneina ja pienen hiljaisuuden jälkeen Keteri puki kaikkien ajatukset sanoiksi:

- Onko edessä uusi taistelu Pahaa vastaan?

- Niin, onko? toiset kysyivät nyökytellen huolestuneina.

- Ei ainakaan vielä, mutta se on mahdollista, jos emme puutu tilanteeseen millään tavoin. Meidän pitäisi saada ihmiset ymmärtämään tekojensa seuraukset, Vanha Valkoinen rauhoitteli. - On kuitenkin jotakin, mitä pitäisi tehdä pikaisesti ennen kuin Paha saa vihiä asioista.

- Mitä vain, kunhan meidän ei tarvitse tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa, Jäkli ja Juurkos sanoivat yhteen ääneen.

- Suuren taistelun jälkeen luonnonkansojen neuvosto päätti varastoida jokaisen kansan voimaa voimauttimiin, jotka kansojen uskotut, neuvoston jäsenet, piilottivat salaisiin paikkoihin. Voimauttimien piilopaikat ovat tällä hetkellä vain uskottujen haltijoiden tiedossa, koska muiden kansojen sen aikaiset uskotut eivät ole enää joukossamme... Ajatus oli, että voimauttimien avulla olisi mahdollista elvyttää tai vahvistaa jokaisen kansan luonteenomainen voima, jos se jostain syystä heikkenisi vaarallisesti ihmisen tasolle ja näin altistaisi Pahan vaikutukselle, Vanha Valkoinen aloitti kertomuksensa ja jatkoi vielä:

- Nykyisessä tilanteessa on kuitenkin vaarana, että Paha saa jollakin tavalla haltuunsa voimauttimiin kätketyt voimat, minkä jälkeen se vahvistuu Lusiferiksi ja on pitelemätön... Ja maapallon kohtalo on sinetöity. Ympäristön tuhoutuminen, tulvat ja ilmaston lämpeneminen kiihtyvät sekä sodat ja väkivaltaisuudet lisääntyvät. Maapallo muuttuu lohduttomaksi paikaksi, jossa vallitsee pahuus, viha, ennakkoluuloisuus ja välinpitämättömyys... Lopulta kaikki hyvä tukehtuu.

- Eikös näin ole jo osittain käynyt ja kovaa vauhtia käymässä? Kuohuis pikemminkin totesi kuin kysyi.

- Olemme menossa sitä kohti, mutta saatamme pystyä estämään tapahtumien etenemisen tai ainakin hidastamaan niitä. Ellemme tee mitään, niin tulee vääjäämättä tapahtumaan ja mahdollisesti nopeammin kuin arvaammekaan, Vanha Valkoinen selitti ja jatkoi vielä vaiettuaan hetken:

- Olemme aikojen kuluessa havainneet, että luonnonkansojen voima on muuttumaton. Irrallisista voimauttimista on huomattavasti enemmän haittaa kuin hyötyä, sillä ne voivat joutua asiaankuulumattomiin käsiin. Tämän uhkakuvan toteutumisen estämiseksi meidän täytyy tuhota voimauttimet yksi kerrallaan. Se vaatii meiltä kuitenkin yhteistyötä sekä keskenämme että ihmisten kanssa.

Jälkimmäinen vaatimus aiheutti vastahakoista mutinaa ja murinaa.

- Entä jos ihmiset eivät halua tai pysty tekemään yhteistyötä kanssamme? Vatlatos kysyi huolestuneena.

- Epäilemättä kaikki eivät pystykään, mutta osa ihmisistä pyrkii pyyteettömästi hyvään. Heidän energiatasonsa on sen verran korkealla, että pystymme tekemään heidän kanssaan yhteistyötä. Se tosin vaatii erityisjärjestelyjä, mutta onnistuu, jos tahdomme ja pääsemme siihen vaiheeseen, Vanha Valkoinen kertoi.

Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Neuvoston jäsenet sulattelivat kuulemaansa, kunnes Tillentom sanoi:

- Kukaan meistä ei pysty tuhoamaan voimauttimia, sillä korkea energiatasomme estää sen. Paha ei pysty kajoamaan voimauttimiin itse, sillä sen energiataso on vastakkainen voimauttimille ja niiden sisältämä korkea energia neutraloisi Pahan energian. Saadakseen voimauttimet se tarvitsee välikäsiä – liittolaisiaan tai ihmisiä. Ihminen on sekä meidän että Pahan tarvitsema välikäsi – meille voimauttimien tuhoamiseen ja Pahalle voimauttimien energian hyödyntämiseen... Me emme voi emmekä halua toimia ronttien ja kiusanhenkien kanssa, sillä ne ovat liian pahoja tarkoituksiimme.

- Luulin, että Pahan liittolaiset kuolivat sukupuuttoon Suuressa taistelussa, Viehkäm ihmetteli.

- Niin ne lähestulkoon tekivätkin, mutta muutamat niistä selvisivät ja vetäytyivät todennäköisesti syvälle vuorten onkaloihin. Siellä ne ovat lisääntyneet vähitellen ja Pahan voimistuessa myös voimistuneet ja kasvaneet. Nykyisista liittolaisista näkemämme rontit ja kiusanhenget olivat tonttuja kookkaampia, mikä kertoo pahan energian lisääntymisestä, Myryk selitti synkkänä.

- Näimme muutamia rontteja viikko sitten Räikässä ja on todennäköistä, että niitä on enemmänkin, Tummatuuli kertoi huolestuneena.

Rontit muistuttivat koiran kokoisia susia sillä erotuksella, että niillä oli kippura häntä sekä tassujen tilalla apinamaiset kädet, joita ne hyödynsivät tarttumiseen. Lisäksi niillä oli punaiset silmät, joilla ne näkivät tarkasti pimeässäkin. Kiusanhenget taas olivat muuntautumiskykyisiä, ilkeitä pikku olioita.

Pöydän ympärillä olijat katsoivat huolestuneina toisiaan kääntäen katseensa vuorotellen pöydän molempiin päihin odottaen jatkoa.

- Tuhotaksemme voimauttimet meidän tulee ensin valita missä järjestyksessä tuhoaminen tapahtuu, sillä niitä kaikkia ei voi tuhota samaan aikaan. Tällöin vapautuvan energian määrä olisi liian suuri ja se saattaisi suistaa maapallon luonnonjärjestyksen raiteiltaan. Tuhoamalla yhden voimauttimen kerrallaan vapautamme huomattavasti vähemmän energiaa järkyttämättä luonnonjärjestystä, Vanha Valkoinen kertoi toisten kuunnellessa vakavana.

- Voimauttimia on useita – kaikilla meillä omamme. Luonnon olisi mielestämme annettava päättää, kenen voimautin tuhotaan ensimmäisenä. Silloin järjestys olisi paras mahdollinen, Tillentom selitti.

- Eivätkö Paha ja sen liittolaiset havaitse tuhoamisen vapauttamaa energiamäärää ja ryhdy vastatoimiin? Entä miten se käytännössä toteutuu – se Luonnon päätös? Juurkos ihmetteli.

- Yksinkertaisinta olisi saada aikaan rajuilma, jonka seurauksena tehtävään paras mahdollinen ihminen löytäisi jonkin voimauttimista. Tämän jälkeen asiat etenevät omalla painollaan. Voimauttimet löytyvät oikeassa järjestyksessä sekä sopivasta paikasta oikeaan aikaan eikä kenenkään meistä tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa, jos emme tahdo, Vanha Valkoinen kertoi. - Energian vapautuminen onkin koko prosessin heikoin lenkki. Paha rekisteröi energian vapautumisen ja sille emme voi mitään. Voimme kuitenkin yrittää harhauttaa sitä, ettei se yhdistäisi tapahtumaa ihmiseen, joka toimii kanssamme yhteistyössä, vaan meihin. Meidän on huomattavasti helpompi vastustaa Pahaa kuin ihmisen.

- Entä, jos jokin menee pieleen tai ihminen ei tiedä, mitä hän voimauttimelle tekee? Entä voiko ihminen käyttää voimautinta omiin tarkoituksiinsa? Kuka häntä ohjaa ja opastaa? Kaarne kyseli tiukkaan sävyyn.

- Nuo ovat hyviä kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia. Meidän täytyy miettiä varmuuden vuoksi, kuka pystyisi ja haluaisi kommunikoimaan sekä toimimaan tehtävään valitun ihmisen kanssa niin, että voimauttimet tuhoutuisivat vahinkoa aiheuttamatta eikä Paha saisi niitä käsiinsä missään vaiheessa... Ihmiset eivät saa voimauttimesta sellaista energiaa irti, jonka me saamme, mutta voimauttimen toiminta ihmisen käsissä on arvoitus, johon emme tiedä vastausta,Vanha Valkoinen selitti. - Pahimmassa tapauksessa Paha saa ihmisen, rontin tai kiusanhengen kautta voimauttimen energian täysimääräisesti itselleen... Otammeko riskin ja annamme Luonnon ratkaista asia puolestamme?

- Mikä olisi toinen vaihtoehto? Örmius tiedusteli.

- Siinä tapauksessa, että valitsisimme itse ihmisen tehtävää suorittamaan, meidän tulisi tarkkailla ihmisiä kukin tahoillamme ja valita tehtävään sopivin äänestämällä. Sen lisäksi meidän tulisi äänestää, kenen voimautin tuhotaan ensimmäisenä sekä varmistaa niiden kätköpaikat. Tämä tapa veisi kuitenkin huomattavasti ensimmäistä vaihtoehtoa enemmän aikaa eikä meillä ole sitä tuhlattavaksi. Mitä pikemmin saamme prosessin käyntiin, sitä parempi... Lisäksi saattaisimme valita tehtävään soveltumattoman ihmisen, Vanha Valkoinen selitti.

- Mielestäni olisi parasta, että antaisimme Luonnon ratkaista asia puolestamme, Tummatuuli ehdotti. - Äänestämmekö, niin pääsemme asiassa eteenpäin?

Pöydän ympärillä olijat mutisivat hyväksyvästi ja Tillentom käynnisti äänestyksen:

- Ne, jotka haluavat antaa asian Luonnon ratkaistavaksi, nostavat kätensä ylös.

Haltijat nostivat kätensä, minkä jälkeen myös tonttujen, mettisten, keijujen ja peikkojen kädet