Wanha tarina urheilusta: Historiallinen romaani

By J.A. Ojelmus

Tämä on fiktion ja faktan sekoitus urheilutapahtumista yli 100 vuotta sitten. Kirjan kertoja oli mukana näkemässä ja kokemassa Oulun hiihtoa vuonna 1889, ja siitä kehittyi perinne, joka on jatkunut yhtäjaksoisesti yli 125 vuotta. Erityisen suuri urheilujuhla oli vuonna 1908, jolloin kisa oli kolmipäiväinen.
Kertoja osallistui myös vuoden 1896 Olympiakisoihin Ateenassa sekä Bostonin maratonille vuonna 1908. Kuntourheilijalle osallistuminen on suurin voitto.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Apr 1, 2016
• ISBN: 9789523306363

J.A. Ojelmus

Olen kypsynyt kirjoittajaksi hyvin pitkän ajan kuluessa. Omat elämänkokemukseni, psykoterapian opintoni ja kriisit elämässäni ovat luoneet pohjaa tälle työlle. Omana mottonani on ollut, että en olisi haitaksi ihmisille, luonnolle enkä ympäristölle, enkä kateuksissani ja hurjapäisenä miehenä ryhtyisi tuhotöihin. Ikääntyminen on tuonut siihen sen lisäyksen, että nyt toivon voivani antaa muillekin ajattelemisen aihetta ja myönteistä sekä rakastavaa elämän asennetta. Jos yksikin lukija saa edes pienen toivon kipinän kirjoituksistani ja hän löytää omaakin kadoksissa ollutta luovuttaan, olen päässyt päämäärääni.

Book preview

Ojelmukselta

Hiljaiseloa Bostonissa 1908

Aloitan uuden kirjani nyt, kun Bostonin seudullekin tulee kevät, ja minulle kova halu juoksemaan pitkiä lenkkejä. Viime keväänä kokeilin kuntoani maratonilla, mutta en päässyt puoliväliä pitemmälle ennen kuin jouduin keskeyttämään. Voi olla niinkin, että minun ruumiini rakenne ei ole tarkoitettu pitkien matkojen juoksemista varten, mutta jonakin päivänä haluaisin päästä maratonilla maaliin saakka.

Jenni sai tytön ja me olemme tietenkin innoissamme uudesta tulokkaasta. Hän syntyi 19. päivä maaliskuuta ja on niin ollen juuri nyt vasta kahden viikon ikäinen.

Maria sairastaa ja siinä on suurin syy siihen, että olen pitänyt taukoa kirjoittamisessani. Olisihan minulla aikaa, sillä työni on nykyisin kohtuullisen helppoa verrattuna moniin aikaisempiin vuosiin ja hyvä niin, koska en jaksaisi enää samanlaista tahtia, mitä teimme yhdessä monien vuosien ajan.

Maria kertoi sairaudestaan jo nuorena, mutta se on onneksemme edennyt hyvin hitaasti. En vieläkään oikein ymmärrä, mikä se sairaus on ja mihin se johtaa. Olen alkanut entistä enemmän huolestua ja ymmärrän, miten väsynyt hän on ollut jo pitkään.

Tänä talvena hän on ollut uneliaana, ja hänen jalkansa turpoavat ja sääriin on ilmaantunut omituisia läikkiä eivätkä lääkärit osaa sanoa näistä oireista muuta kuin että hänellä on munuaisissa tauti ja sille ei voi tehdä mitään.

Joka tapauksessa en ole ollut viime kuukausien aikana kunnossa itsekään. Ruumiillisesti minussa ei liene mitään vikaa, mutta sielullisesti olen ollut lamaantuneena, ja sen vuoksi kirjoittaminenkin on ollut kuin tervaa joisi. En tiedä, saanko mitään kirjoitetuksi nytkään ja mahdollinen lukija voi ymmärtää tämän huomattuaan tilanteeni.

Minun on silti omaakin parastani ajatellen jatkettava tätä työtä, sillä vain eheyteni säilyttäneenä saatan jaksaa olla Marian tukena tulevina vaikeina aikoina.

Vaikka olen luonteeltani melkoisen myönteinen henkilö, en voi mitään sille päähäni tunkevalle ikävälle ajatukselle hänen sairautensa etenemisestä, ja lopulta kuolemisesta. Niin hän minulle kertoi jo suhteemme alussa, ettemme tule elämään vanhuuttamme yhdessä ja vaikka olin sen ennustuksen elämäntäyteisinä vuosinamme unohtanut, niin nyt on tullut toisenlainen aika.

Minun keinoni ovat vähäiset, sillä en voi kertoakaan kenellekään kovin tarkasti tilanteemme karuutta. Maria on jopa kehottanut minua olemaan puhumatta tästä ainakaan Jennille ja Juholle eikä meillä ole täällä ketään muutakaan, jota voisin kuormittaa näin isolla huolella. Niinpä minulle jää vain suruni jakaminen Marialle, ja se minun on tehtävä siten että en lisäisi hänen taakkaansa.

Minun on ikäväkseni pakko todeta olevani yksinäinen ja pelkään sen vain pahenevan, sillä en uskalla edes ajatella elämää ensi kesää pitemmälle. Joka päivä olen näkevinäni Marian sairauden etenevän, samalla kun yritän olla toiveikas ja kuvitella jotain ihan muuta. Uneni kertaavat elämäämme ja niissä kaikki on hyvin.

Joutsenet lentävät kohti pohjoista, ja nekin muistuttavat minua avioliiton luonteesta. Kun toinen kuolee, toinen jää yksin. Ehkä niilläkin on muistonsa eletystä yhteisestä ajasta ja se auttaa jaksamaan senkin jälkeen, kun toinen on iäksi kadonnut.

Lukijani huomaa synkät mietteeni, mutta ei tätä oikeastaan ole tarkoitettukaan luettavaksi, vaan kirjoitan tätä vain selviytyäkseni itse päivästä päivään ja pysyäkseni tarpeeksi vahvana, sillä vain siten voin olla Marian tukena. Hän tietää tai arvelee lähtönsä olevan lähellä, mutta suhtautuu siihen ihmeen tyynesti.

Itse hän on kuvaillut minulle eläneensä täyttä elämää sen 54 vuotta, minkä hän ihmeekseen on saanut täällä vaeltaa. Ja se on jo paljon enemmän kuin, mitä ennustettiin. Hänen äitinsä Maria sai kuulla jo varhain, ettei tämä tyttö tule elämään aikuiseksi saakka. Toisin kävi ja tässä me olemme vieläkin.

En tiedä tarkkaan hänen sisimpiä tuntojaan. Aavistelen vain, mutta on kuin hän sanoisi minulla olevan vielä paljon elämää edessäpäin, ja hän toivoisi minun jatkavan tätä hänenkin puolestaan. Me olemme käyneet viime aikoina tästä enimmäkseen sanatonta vuoropuhelua, koska sanoja ei ole tällaiselle olemassa.

Hänellä on ihmeen hyvät unen lahjat, ja nukuttuaan pitkän yön hän tänä aamuna kahvipöydässä sanoi miettineensä elämäänsä ja kuolemistaan ja kertoi toiveensa hautapaikastaan.

Minulla nousi siinä pala kurkkuun, ja oli vaikea saada niellyksi edes leipäpalaani. Hän sanoi vielä, ettei hän sano sitä toivoaan menettäneenä tai katkerana, vaan hän jostain syystä pitää tärkeänä, että hänen toiveensa tiedetään ja hän voi olla varma siitä, että sen otan myös vakavasti. Itkimme sitten yhdessä ja hän sanoi, että minun pitää hänen mentyään jatkaa elämääni, ja jos löydän uuden vaimon itselleni niin hän ei siitä pahastu vaan hän varmaan tekisi saman itsekin, sillä ei ihmisen ole hyvä olla yksinään.

Me emme ole joutsenia, jotka elävät yhteisistä muistoista, ellemme sitten ole jo niin vanhoja, ettei enää ole järkevää ryhtyä uuteen liittoon. Tosin siitäkään hän ei osannut sanoa, missä ikäraja olisi. Hän itse menisi uudelleen naimisiin