Atlantiksen Salainen Tiede: Mysteereihin initioitu

By R. A. Karmanen

11 500 vuotta sitten Thut asetetaan vihdoin kynnyksenvartijan kauhun kokeeseen. Amentan pyramidin hiljaisuus ja pimeys tiivistyvät sarkofagin kylmässä yksinäisyydessä: tuleeko Thutista tuonpuoleisen Mysteereihin vihitty? Entä onnistuuko nouseva musta magia katkaisemaan ikiaikaisen Shemsu-Horin jumalallisen vallan...

"Atlantiksen salainen tiede" kuljettaa meitä ympäri vanhan maailman lopunaikoja ja valaisee sen olosuhteita, kauneutta ja rappioita käytettävissä olevin ohuin historiallisin viittein. Elämän syvä tarkoitus on läsnä lähes joka hetkessä...

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 8, 2023
• ISBN: 9789528000419

R. A. Karmanen

"Elämän Tarkoituksen Portailla" johdattaa lukijan laajojen ja moniulotteisten perustelujen kautta elämän tarkoituksen ja kuoleman voittamisen äärelle - muinaisen mysteeriouskonnon ytimeen. R. A. Karmanen on tuntematon nimimerkki, joka ei ole astunut julkisuuteen.

Book preview

Sisällysluettelo

Alkusanat

Ensimmäinen osa: Mysteerin esipihassa.

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Luku 25

Osa kaksi: Länsimaa

Luku 26

Luku 27

Luku 28

Luku 29

Luku 30

Luku 31

Luku 32

Luku 33

Luku 34

Luku 35

Luku 36

Luku 37

Luku 38

Luku 39

Luku 40

Luku 41

Luku 42

Luku 43

Luku 44

Osa kolme: Temppelivuodet

Luku 45

Luku 46

Luku 47

Luku 48

Luku 49

Luku 50

Luku 51

Luku 52

Luku 53

Luku 54

Luku 55

Luku 56

Luku 57

Luku 58

Luku 59

Luku 60

Maailmanharhassa hapuileville, muinaisille Vihityille

Ensimmäinen osa: Mysteerin esipihassa.

Ponnista puhtaana löytääksesi tarkoituksen polun.

1

Elämän tyhjyys oli ahdistanut mieltäni koko tietoisen elinkaareni ajan, mutta nyt seisoin ihmisen ja olemassaolon arvoituksen edessä. Tähän pisteeseen johdattanut elämäntie ei ollut kohdellut minua hellävaraisesti ja olin joutunut venymään lähes yli-inhimillisiin ponnistuksiin pysyäkseni päämäärän ohdakkeisella polulla. Kun ensi kerran koputin temppelin sisemmälle alueelle johtavaan korkeamman tiedon oveen, en arvannut minkälaisen salatun viisauden kanssa joutuisin tekemisiin ja mitä olemassaolon perustaan näkeminen minulta lopulta vaatisi.

Olin odottanut sisimmän saaren keskipisteeseen louhitun maanalaisen kammion edustalla arviolta kymmenyksen päivänkulusta. Kun katsoin ympärilleni eteistilassa, näin eleettömän huoneen, jonka oli tarkoitus tyhjentää mieli ulkomaailman moninaisten virikkeiden synnyttämistä assosiaatioketjuista. Tila oli väriltään musta ja kallioon louhitun huoneen seinät ja katto olivat liittymäkohdistaan pyöristetyt ja harmoniset. Ikuisesti palava lamppu säteili miellyttävää kuunkaltaista valoaan ja seetripuinen istuin allani loi kuin itsestään luonnollisen ja ryhdikkään asennon.

En tiennyt koska minut johdatettaisiin sisään varsinaiseen vihkimyskammioon. Lukemattomien harjoitusten opettama tunne, jossa ajan kulku liudentuu ärsykkeettömyyden loputtomaan taustaan, oli saamaisillaan mieleni miellyttävän valtansa alle, kun syvyyden holvin ainoa ulospäin johtava ovi avautui lähes äänettömästi ja Seebultonin hahmoon puettu vaikenevan johdattajan hohtava ääriviiva erottui tuskin havaittavana hämärässä oviaukossa. Allegorista seremoniaa varten luotu olio katsoi minuun merkitsevästi naamionsa takaa ja astui tyynesti kivisen kynnyksen yli, viittasi nousemaan ja otti hyllyltä huoneen ainoan valonlähteen: pienen hehkuvan kivilampun. Varjot kiersivät mustan endiomin häilyvillä seinillä, kun koirapäinen opastajani vapautti vihkimyskammion ovea ulkopuolelta telkeävät seitsemän salpaa. Ne avautuivat kukin yksilöllisesti vingahtaen.

Paksun orikhalkionisen oven takaa paljastui vielä kolme ylösnostettavaa kivipaatta, jotka oli rasvattu paksulla mustalla tahnalla, jotta ääni ei pääsisi kiertämään niiden sivuitse, eivätkä ne kuluttaisi seinään louhittua uraansa, jossa sujuvasti kulkivat. Paadet oli sidottu jossakin piilossa oleviin vastapainoihin, ja ne nousivat kukin vuorollaan matalasti jylisten, kun Seebulton tarttui levollisella otteellaan ranteenpaksuisiin vetoköysiin, jotka säätelivät herkkää tasapainoa.

Kuljimme kumartuneina paasien ali vihkimyskammioon, jonka tiesin sijaitsevan yli kolmekymmentä miehenmittaa maan alla: maan pinnalla puolestaan kohosi kaikelta äänivärähtelyltä suojaava valtava pyramidi. Huone ei ollut suuren suuri, mutta sen keskellä lepäsi korokkeella paksureunainen sarkofagi, jonka materiaalin tunnistin maailman kovimmaksi mineraaliksi, lonsdaleiitiksi, joka oli vanhassa maailmassakin harvinainen ja arvokas materiaali. Arkku oli käsitelty täysin sileäksi ja se oli kauttaaltaan liukas kuin vetinen vuorijää. Kiven kiteet olivat todennäköisesti täysin puhtaita ja uudelleenjärjestettyjä, sillä savunharmaa pinta välkehti hohtavan kivilampun valossa yhtä lumoavasti kuin virheetön jalokivi. Sarkofagin painava kansi riippui taidokkaan köysijärjestelmän varassa sen yläpuolella.

Kammion seinät, katto ja lattia – lukuun ottamatta korokekaistaletta sarkofagin ympärillä – olivat kauttaaltaan erikoisten teräviä kulmia muodostavien rakenteiden peitossa. Ne työntyivät seinästä ulos epäsymmetrisenä sokkelona ja ulottuivat eri pituuksille. Rakenteessa käytetty materiaali vaikutti hyvin huokoiselta ja ääntä imevältä ja kaikki tämä loi tilaan kummallisen, hyvin pehmeän tunnelman. Kaikenlainen äänivärähtelyn kaiku puuttui täydellisesti tästä ihmisen jumalvihkimiseen suunnitellusta huoneesta ja tunsin jälleen kerran astuneeni uuteen maailmaan, joka poikkesi olennaisella tavalla kaikesta aikaisemmin kokemastani. Koko riitin maallinen osa, joka oli periaatteessa alkanut jo varhain aamulla, oli tähdännyt normaalin elämänmenon asteittaiseen liudentamiseen ja elämää kuhiseva maailma tuntui olevan jossakin muussa todellisuudessa. Jopa se rauhallinen temppeliarki, jota olin jo pitkään tottunut viettämään, tuntui juuri nyt olevan jossakin hyvin kaukana, enkä varmaankaan olisi edes kyennyt ajattelemaan sitä, jos olisin tämän kummallisen näytelmän valtaamana yrittänyt.

Seebulton viittasi nousemaan sarkofagiin. Vilkaisin arkun pohjalle. Sen sisus oli muuten samalla tavalla killotettu, kuin ulkopuolikin, mutta toisessa päässä oli pieni niskatuki ja jalkopäässä, kapea aukko, jonka arvelin olevan ilman sisääntuomista varten. Nousin arkkuun, jonka reuna ulottui nivusteni tasolle. Asetuin sen pohjalle makuulle ja otin niin mukavan asennon, kuin suinkin saatoin. Yllätyksekseni kiven pinta ei ollut niin kylmä kuin olin kuvitellut.

Seebulton laski hitaasti sarkofagin raskaan kannen alas ja se sulkeutui tiiviisti kuin öljyruukun korkki. Viimeinenkin kristallinharmaan kivipinnan läpi siivilöityvä valonhäive katosi, kun saattajani sulki ensimmäisen kivisen paaden. Kuulin, kuinka sulku toisensa jälkeen jymähti alas paikoilleen, varmistaen tärkeää häirityksi tulemattomuuden tunnetta ja sitä läpitunkevaa hiljaisuutta, joka ei tästä enää voisi vahvistua. Sulkujen jymähdykset kävivät yhä etäisemmiksi, kunnes loppuivat kokonaan. Oli täysin pimeää, ja rikkumattoman hiljaista. Olin ehdottoman varmasti eristetty täydelliseen yksinäisyyteen syvälle maan alle, sillä ylläni kohoava, ainoa ulos johtava käytävä oli suljettu lukuisilla ovilla, joita ei tästä suunnasta voinut avata lainkaan. Kukaan ei tulisi paikalle moniin päiviin, sen hierofantit olivat pyhästi vannoneet. Minun oli kohdattava itseni ja jos kaikki menisi hyvin, saattaisin murtaa tuonpuoleisen salaisen portin, jota pelkän älyn varassa operoivat filosofit olivat jäykällä järjellään kautta aikojen turhaan takoneet. Vaikka tiesin, että paluuta ei olisi ja suunta johtaisi pelkästään eteenpäin, oloni oli yllättävän rauhallinen, odottava ja jotenkin juhlallinen, sillä kaikki oli tähdännyt tähän Mysteereihin Vihkimisen hetkeen jo niin kauan.

Aika kului ja menetti merkityksensä. Oli vain pitkittynyt nykyhetki, joka tarttui vääjäämättä kiinni ikuisuuden helmaan. Kuuloaistini korkea vakiintumistaso alkoi vähitellen laskea. Kuulin yhä paremmin sydämeni hypnoottisen sykkeen ja pauhaavan hengitykseni rauhoittavan virran. Herkistymiseni johdosta myös niiden väliltä ja takaa alkoi erottua uusi vieno sointi. Se oli aluksi hiljainen korkeataajuuksinen virinä, joka tuntui vahvistuvan joka hetki. Mieleni pohti kuumeisesti äänen äärimmäisen tuttua merkitystä, joka oli sekoittunut orastavan uuden aistimistavan kaoottisiin liikkeisiin.

Yhtäkkiä ymmärsin, mikä ääni oli. Se oli ruumiintoimintojeni aikaansaamaa värähtelyä, jota resonoiva arkku vahvisti. Minä soin tietyllä taajuudella, joka oli kaiken kehossani tapahtuvan yhteismitta. Asetuin sen kenttään ja annoin äänelle vallan. Tuntui ihmeelliseltä kuulla aivan ensi kertaa jotakin hyvin tuttua, jotakin jonka kuitenkin oli tuntenut koko elämänsä ajan. Tämä olemukseni perusääni oli koko ajan ollut olemassa ja tunsin sen erittäin hyvin. En vain ollut hyvin pitkään aikaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota.

Kuuntelin sointia lumoutuneena pitkän tovin, kunnes havahduin vähitellen johonkin uuteen. Sisäisten silmieni eteen, jotka olivat nyt samat silmät kuin ne, joiden ulospäin suuntautuva näkökyky on tässä pimeässä loukossa estetty, alkoi muodostua geometrisia kuvioita. Ne olivat ensin eriväristen valopisteiden tuikahduksia, sitten viivoja, joista yhdistyi kolmioita, neliöitä, ikosaedreja ja lopulta outoja kokonaisuuksia. Jokin pyrki esiin. Uusi orastava aistini kehittyi vähitellen eteeriseksi muotojenhavaitsemisaihioiksi ja ymmärsin tuonpuoleisen partikkeleissa piilevän suuren järjestyksen, joka oli kuitenkin aivan erilaatuinen kuin se, mihin olin tottunut. Nautin suuresti oivalluksistani ja tajuntani laajentumisesta, jonka ajan katoaminen, luonnoton syvääkin syvempi hiljaisuus ja aistien normaali toimintakyvyttömyys olivat herättäneet. Kun pohdin kuinka vihkimyskokemus taitaa sittenkin olla minulle melko helppo ja miellyttävä, ajatuksen taakse huomaamattomasti torjuttu vastinpari sai vahvistavaa valtaa…

Aivan yhtäkkiä aistin, kuinka jokin hyvin matalataajuuksinen porina lähestyi sarkofagissa makaavaa suojatonta ruumistani. Äänessä oli riitasointua ja epätäsmällisyyttä. Tunsin kuinka arkkua ympäröivässä tilassa oli jotakin hyvin konkreettista. Pelko kouraisi sydäntäni. Tuo jokin, jonka ydinolemus oli riitasointua, lähestyi minua verkkaisesti: rauhassa, kiireettä, mutta vääjäämättä. Se oli valtava. Se oli ylivoimainen. Tunsin kuinka arkkua ympäröivä tila oli sitä täynnä… aivan täynnä. Muistin kokeneeni unijähmettymisteni aikana jotakin samankaltaista. Se oli kuitenkin ollut vain pientä valmistavaa harjoitusta, sillä nyt oli aika kohdata tuonpuoleisen kynnystä vartioiva Ker-Bero kokonaan. Nyt en voinut paeta liikuttamalla jäseniäni, tai ryntäämällä toisessa todellisuudessa nukkuvaan ruumiiseeni. Olin liian syvällä ja yksin. Se oli kohdattava. Tämä oli viimeinen taistelu ja vakavan loukkaantumisen, kenties kuolemankin vaara oli ilmeinen.

Porina oli mustaa, jähmettävää ja synkeää. Se lähti tunkeutumaan arkun pinnan läpi. Havaitsin uudella aistillani, kuinka yläpuolelleni alkoi muodostua jotakin käsittämättömän hirvittävää. Sen kalmainen haiseva olemus tunki esiin kaikkialta, kuin lukuisten notkeiden mustekalojen muodostama loputtoman monitahoinen armeija. Tämä kaikkia aikakausia koskevan maailmanpahuuden tiivistymä laskeutui musertavaksi, limaiseksi painoksi ylleni. En olisi koskaan voinut edes pahimmissa painajaisissani kokea mitään niin kammottavan vastenmielistä. En lähimainkaan. Suljettujen silmieni läpi näin tämän pahan ytimen käärmemäisen hahmon, kun se väkisin tunki tajuntaani käytöstä poistuneitten aistiovien kautta. Pakopaikkaa sen kaikenkattavalta vallalta ei voinut olla: olin yksin pimeydessä, niin kaukana kaikesta muusta, kuin se mahdollista oli.

Makasin aloillani, mutta hengitykseni oli läähättävää ja katkonaista. Sydämeni takoi hillittömällä vimmalla, kuin korvani juuressa hakkaava transsirumpu. Tunsin vastustamatonta halua liikkua ja laukaista jännitystä jotenkin, mutta pakotin itseni tahtoni viimeisillä rippeillä olemaan reagoimatta. En saanut muuttaa mitään.

Yläpuolelleni muodostuneet epäinhimillisen pahuuden kasvot puhuivat sanattomalla äänellä, jonka kaikkia luonnonlakeja rikkova tajunnallinen sointi sai jokaisen ihokarvani nousemaan pystyyn:

– Olen sinun ydinolemuksesi. Nousin sinusta. Nouse ja toteuta luontoasi. Olet tuho ja itsekkyys.

Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille: "Ei, olen valo ja hyvyys", mutta hillitsin itseni. En reagoinut. En tehnyt mitään. Annoin olla.

Läpitunkemattomassa pimeydessä olio tunki hirveät kasvonsa aivan omiini kiinni ja aistin ne uudella aistillani paremmin, kuin mitään muuta koskaan. Mittaamattoman pimeänpelon ytimen kourissa kamppailevasta mielestäni kumpusi kuitenkin uhmakas ajatus, jota en voinut estää: Etkö pysty parempaan? Onko tuo kaikki mihin kykenet! Tämä sai kynnyksenvartijan nostamaan vaikutuksensa uudelle tasolle. Seuraavat hetket, jotka venyivät liikkumattomassa tajunnassani aikakausien mittaisiksi, olivat sanoin kuvaamatonta kauhua. Olin varma, että se sielullinen paine, jota tuolloin tunsin, jättäisi mieleeni pysyviä jälkiä ja ikuisen pelon, joka ei haihtuisi koskaan. Aivan sama, ajattelin siinä tyynessä mielenosassa, joka oli aktivoitunut minussa nyt äärimmäisen kaukaiselta tuntuvan laivamatkani aikana. Olkoon sitten niin.

Kamppaillessani ajan rannattomassa sfäärissä loputtoman pelon kanssa, mieleeni putkahti viimein yllättävä ajatus siitä, että tämä pahuuden olemus oli olio, jolla oli alku ja loppu. Se oli joskus syntynyt. Minkälainen se oli silloin? Oliko myös se muutoksen lain alainen, kuten kaikki maailmankaikkeudessa? Tunsin äärimmäisen pienen myötätunnon värähdyksen. Ger-Bero oli yksin. Se oli korkeimman vakiintumistason äärilaita. Tämän olion täytyi kokea äärimmäistä tuskaa. Mikä oli sen tarkoitus? Keskitin kaiken voimani pelkistettyyn kysymykseen:

– Mikä on tarkoituksesi?

Paine laukesi hieman. Musta synkkyys hellitti aavistuksenomaisesti. En kuitenkaan luottanut tähän kaiken ympäröivän tilan kiemurtelullaan täyttävään manalan epäsikiöön. Olin ihmisten maailmassa saanut oppia, että pahan myönnytykset ja ystävällisyys olivat usein tarkoitushakuista manipulointia, jotka käyttivät hyväksi ja olivat vain tilapäisiä helpotuksen hetkiä.

– Olen maailman raja, se vastasi yllättävän asiallisesti.

– Mitä on naamiosi takana, kysyin iljettäviltä kasvoilta, joilla oli monia ulottuvuuksia ja lukuisia muita pitkien limaisten kaulojen loppupäissä irvisteleviä päitä. Aloin epäillä, että kynnyksenvartijaa voi puhutella ja sen on vastattava vilpittömälle kysyjälle rehellisesti. Monikaan ei kauhunsa puristuksessa ole vain välttämättä sitä huomannut.

– Olen taakankantaja, joka on ytimeltään valoa, se sanoi vastahakoisesti ja samalla tilanne alkoi yllättäen laueta. Painostava tunnelma liudentui piinaavan hitaan ajan puristuksessa, vähitellen… pala palalta; ja aste asteelta. Tunsin syvyyden paineen vetäytyvän. Aistin jotakin uutta: toivon viriämistä. Elementit vetäytyvät kohti niille kuuluvia sijoja. Tunsin normaalin maailmanjärjestyksen palaavan ja epänormaalin ulosheittäjän sivuun työntämän kentän eheytyvän. Lopulta kynnyksenvartija sanoi:

– Olet vapaa kulkemaan, sillä harva tuntee myötätuntoa minua kohtaan.

Samalla manalan ovenvartija vetäytyi kauemmas ja näin, kuinka musta paha olikin vain sen kuori. Olennon sisältä kumpusi kirkas loiste, joka valaisi koko laajuuteen jatkuvan ympäristön, sillä huone oli lähes kadonnut. Kivisen sarkofagin ääriviivatkin olivat yhtäkkiä kuin sumua ja näin aineen todellisen olomuodon, joka oli lähes ei mitään: vain muutamia kieppuvia atomeja, jotka kiersivät vinhasti napaansa kaukana toisistaan, muodosti tuskin havaittavan sumuisen verhon. Vaikka tajusin, että olimme edelleen syvällä kiven ominaisvärähtelyn sisällä, näyttämö oli vaihtunut. Siitä oli tullut juhlava ympäristö ja se oli muuttunut siksi, että juuri nyt tapahtuisi jotakin suurta. Jotakin, jota maanpakoon karkotettu ihminen on tietämättään odottanut koko ikänsä. Sen tapahtuminen tässä hetkessä oli ikään kuin vääjäämätöntä ja luonnollista: Tunsin, kuinka muuntunut kynnyksenvartija veti minua pois siitä kotelosta, jossa olin koko tietoisen elämäni ajan majaani pitänyt. Virtasin päälakeni kautta ulos, kuin miekka huotrasta ja ymmärsin kokemusperäisesti, että ruumis on vain sielun vankila. Ruumis oli vain tämän havaintotason operoimisväline ja se makasi nyt edessäni kankeana ja kylmänä, kuin sitä ympäröivä kivinen sarkofagi, joka sen asukkaan uuden syntymän kohtuna oli onnistuneesti toiminut.

Kelluimme hopeanhohteiseksi muuntuneessa vihkimyskammiossa, minä ja valo-olento, jonka kammottavat kuoret olivat vaihtuneet täydelliseksi kirkkaudeksi. Se lahjoitti tajuntaani paketin, jota saatoin käyttää. Paketin vielä purkamattomat tiedot olisivat tarpeen matkallani totuuden saliin. Tunsin suunnatonta helpotusta, mutta samalla tajusin, että matkani oli vasta alussa.

Kynnyksenvartija oli päästänyt minut yli sen pelon kynnyksen, joka tuonpuoleista epäpuhtailta kuolevaisilta vartioi. Se osoitti tien Rasteaun portille ja eteeni avautui syvyyteen johtava käytävä. Valoolento tarttui leimuavaan miekkaansa ja viittasi sen kaksipäisellä kärjellä kohti syvyyttä. Lähdin verkalleen kohti Rasteaun aukkoa ja katsoin vielä kuilun reunalla sädehtivää kynnyksenvartijaa. Sen uhri oli suuri, mutta siitä huokuva todellisen luonnon loiste oli poikkeuksellisen kirkas.

Tutkin uutta olomuotoani. Vilkaisin käsiäni ja ne olivat maitomaisen vaaleat, läpikuultavat ja elastiset, mutta kuitenkin samanlaiset kuin kädet yleensä. Painovoima ei enää vaikuttanut uuteen sisempään kehooni mitenkään ja saatoin liitää ilmassa tahtoni mukaan, samoin kuin unennäköharjoituksissani, joihin olin totuttanut itseäni vuosia. Ympäristöni oli muuttunut valoa hohtavaksi, eikä sen säteily näyttänyt tulevan mistään erityisestä paikasta, vaan huokui esiin ikään kuin kaikkialta. Hopeinen hohde oli luonteeltaan ja väriltään tähtivaloa muistuttavaa. Oloni oli kevyt ja tuntui miellyttävältä olla vapaa raskaasta rajoittavasta ruumiista. Ajattelin vielä taakse jäävää kehoani, joka makasi jäykkänä sarkofagissa vain äärimmäisen pienen elämänliekin varassa, mutta en halunnut keskittyä siihen liikaa, jottei vetovoiman laki vetäisi minua sen luo. Tässä olomuodossa vaikuttivat osin eri lainalaisuudet kuin fyysisessä aistivirityksessä ja olin jollakin kummallisella tavalla niistä tietoinen. Aivan kuin olisin ollut täällä aiemminkin?

Katsoin alas aukkoon. Sen tumma syöveri näytti jotenkin loputtomalta ja lohduttomalta. Syvältä sen uumenista kaikui jotakin tuulen vonkunan ja ihmiskuoron laulun omaista. Ymmärsin vaistomaisella mielenosallani aukon olevan kuoleman syöveri. Olin nyt lähestymässä ensimmäistä kuolemaani, sitä, jonka kaikki fyysiseen aistiviritykseen syntyneet joutuvat aikanaan jollakin tavalla läpikäymään. Minä olin kuitenkin vielä elossa ja siksi altis myös toiselle kuolemalle. Ohut, tuskin havaittava lanka yhdisti uuden maitomaisen henkiruumiini takaraivon, sarkofagissa kuoleman jäykkänä makaavan Thutin napaan. Se oli meitä yhdistävä henkinen napanuora, jonka vastaavuussymboli äidin ja sikiön välinen viisausvoimien kutoma yhdyssidekin oli. Kun olin ruumiillisessa tilassa fyysisessä maailmassa, tuo lanka sulautui selkärankani ytimen voimavirtaan, joka toi fyysiselle ruumiille elämää ja vitaliteettia siihen maalliseen aistitodellisuuteen, jossa se tuolloin vaikutti. Kun tämä lanka katkesi, se teki loistokkaasti kokoonpannusta maa-aistimusruumiista viisaiden rakennusvoimien hylkäämän tomumajan, josta puuttui nyt äkisti elävän vitaliteetin henki: se lensi sielunlintuna tuonpuoleiseen juuri tämän syöverin kautta.

Kun astuin lopullisesti aukon virtaan, sen johonkin salaiseen paikkaan kiskova voima käynnisti tajunnassani uuden prosessin. Muistin yhtäkkiä kokeneeni saman tapahtumasarjan ennenkin, mutta silloin kyseinen kavalkadi oli jäänyt kesken. Olin myös kuulemalla kuullut, että kuoleva ihminen käy läpi menneen elämänsä voimakkaina mielensisäisinä kuvina ja myös minä näin juuri nyt esteettä kaiken, minkä Thut oli eläessään kokenut. Näin myös ne vaikutukset, joita hänen toimintansa oli muille aiheuttanut. Olin kuin korkeampi osallistuja Thutin näkökulmassa.

Kerron nyt kaiken sen mitä alas laskeutuvassa kuolinnäyssäni koin. Kerron kaiken tämän siksi, että ihmiset muistaisivat ja tietäisivät kuinka kaunis, hyvä, viisas ja oikeudenmukainen muinainen maailma kerran oli, ennen kuin musta aika sen nielaisi ja sykli saavutti päätepisteensä. Kaiken tämän uuden tajuntani luoman vaikutuksen päällimmäisenä häivähteli edelleen minulle niin rakkaan Pii-Anin kohtalo, sillä vaikka tajuntani taso oli kohonnut ja laajentunut, en vieläkään tiennyt, mitä tuona päivänä oli tapahtunut.

2

Kuoleman lieriön voimistamat muistikuvani vetivät minut saaren eteläkärkeen, jossa puhalsi lähes taukoamaton leppeä tuuli ja jossa meri, vuoret ja loputon vehreys, sekä lajien runsaus olivat alati läsnä. Katsoin kaikkea kokemaani kuin se viaton lapsi, joksi nyt itseni koin.

Isäni Am oli Poseidonin kaupungin kauppalaivueen virkamies, joka kaipasi alinomaan nuoruutensa merilläoloaikaa, mutta koska oli jo vanha ja meren oikut liian vaarallisia, mies pysyi maissa, kertaillen rikasta elämäänsä Poseidonin lukuisissa ruokoviinakuppiloissa. Isäni loi ympärilleen luonnollisen vapauden ilmapiirin ja tämä sai kaikki pitämään hänestä aivan poikkeuksellisella tavalla. Tuo vapaus ei kuitenkaan rakentunut siitä yleisestä asenteesta, jossa ihminen ymmärtää ja suvaitsee toista siksi, että omaa itsekin samanlaisia ominaisuuksia ja tapoja. Se ei ollut loassa siinnyttä ymmärtämystä, jossa veli ymmärtää veljeään samankaltaisuuden vuoksi, vaan luonnoltaan astetta korkeampaa laatua: Isäni Amin suvaitsevaisuuden perusta lepäsi muiden ihmisten raadollisessa ja peittelemättömässä näkemisessä sellaisina, kuin he todella olivat. Tätä ei kuitenkaan seurannut närkästys ja ylenkatse, vaan ymmärtämys ja sellaisenaan hyväksyminen. Isäni luonne kurkotti aina kohti toisen ihmisen olosuhteiden ja vaikean elämänreitin ymmärtämistä. Kaiken hänen toimintansa yllä lepäsi lopulta muiden muuttamattomuuden asenne, olivatpa nämä sitten minkälaisia tahansa ja hän tuntui arvostavan ja kunnioittavan kaikkia aidosti, riippumatta siitä, mitä nämä hänestä itsestään ajattelivat. Minä imin tätä tiedostamatonta vaikutetta luonnollisena asiana koko lapsuuteni ajan ja se oli oleva ratkaisevana tekijänä yrityksessäni murtautua elämän perustan salaisuuteen, sekä neljän kanooppisuunnan ja sydämen tiedon oikeanlaatuiseen yhdistämiseen.

Äitini Khem oli kiviruukuntekijä, jonka oman verstaan tuotteet olivat kysyttyjä niiden hyvän laadun, virheettömyyden ja kestävyyden vuoksi. Äitini oli isääni nuorempi, mutta hänen sielullinen ikänsä oli huomattavan korkea ja hän oli mieleltään vakava ja vähäpuheinen. Äitini ympärillä sanottiin myös leijuvan voimakkaan karisman auran, joka säteili ympärilleen rauhaa ja inspiraatiota, joka nosti ja kohotti siitä kiinni saavia, mutta tuuditti lähes uneen ne, joiden ominaislaatu ei hänen taajuudellaan soinut. Äitini Khem oli aina haaveilut papittaren urasta, mutta kohtalo oli isäni muodossa asettanut unelmalle esteen ja elämäntie oli vääristynyt sekundaariseksi. Tuo juopa näkyi edelleen heidän suhteessaan ja kun isäni palasi iltaiselta ruokoviinakuppilakierrokseltaan, äitini jäätävä hiljaisuus ja toisinaan kipakka nalkutus loivat varjoaan lapsuuteni muutoin valoisaan maisemaan.

Ensimmäinen muistoni järjestyneen viisauden tiestä on ajalta, jolloin olin neljän auringonkierron ikäinen. Istuin väkijoukossa äitini olkapäillä ja katselin kulkuetta joka saapui seremoniatietä pitkin, toisen saarikehän papiston alueelta. Kulkue oli värikäs ja sen rauhallinen eteneminen ihmismeren halki kosketti jotakin tajuntani syvällistä puolta. Ne esineet joita papit kantoivat, nostivat nuoreen mieleeni jotakin salattua. Ne soittimet jotka soivat, herättivät liikutuksen mielikuvia, joita älyni ei kuitenkaan osannut vielä tulkita.

Kun kulkue saapui meidän kohdallemme, minun ja ylipapin katseet kohtasivat. Hän oli suurikokoinen ja korkeaposkipäinen mies, joka istui tiukkaan vihreään kankaaseen verhottuna kultaisessa kantotuolissa. Ylipapin päässä oli pitkä suippo hattu ja hän piteli rinnalle ristiin asetetuissa käsissään kahta kyynärän mittaista sauvaa. Miehen katseesta välittyi kaikennähnyt jumalallinen viisaus ja kun palavat silmät kohdistuivat minuun, tunsin kuinka aika pysähtyi ja olin muistamaisillani jotain: mitä, sitä en vielä tuolloin tiennyt.

Seurasimme kulkuetta seremoniatien päässä olevalle aukiolle ja istuuduimme maahan louhitun laajan katsomon kiviselle istuimelle. Papit asettuivat alhaalla olevaan näyttämötilaan ja heidän ympärillään puoliympyränä levittäytyvä, jyrkästi korkealle nouseva katsomo täyttyi Poseidonin asukkaista. Oli juhlapäivä.

Vaikka olin vasta nuori ja katsoin kaikkea yksinkertaisesti, ilman arvottamisen lastia, muistan tuon näytelmän yksityiskohdat hyvin tarkasti. Tämä johtui osaltaan siitä, että olin sen jälkeen nähnyt saman näytelmän lukuisia kertoja, aina vuodenkierron taittuessa ja nuo uudemmat muistot tukivat lapsuuteni mieleenpainuvinta näkyä, mutta myös siitä, että ylipapin katse oli jollakin salaperäisellä tavalla nostanut tajuntani tasoa. Kyseessä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se kertoi jostakin suuremmasta, joka oli minulle niin kiusallisen tuttua, mutta samalla sen edessä oli jokin verho, jota en voinut nostaa.

Vihreään kankaaseen verhottu ylipappi istui näyttämän takaosassa korokkeella ja hänen yläpuolellaan oli katos, jonka pellavaiset liepeet lepattivat hiljaa leudossa tuulessa. Ylipapin takana istui kaartuvaan seinään kiinni muuratuilla kivisillä ulokkeilla neljäkymmentä tuiman näköistä tuomaria, joiden ulkomuoto säteili oikeudenmukaisuutta, älyä ja rauhaa. Kahteen osaan jakautuneiden tuomareiden väliin jäävästä ovesta talutettiin sisään kokonaan valkoisiin puettu nuori nainen ja hänen kultaiseen lannevaatteeseen ja hopeisena hohtavaan paitaan puetulla taluttajallaan oli päässään suuri linnunpäinen naamio. He astelivat vaa’alle, jota hoiteli pussikoiranpäinen punnitusmies. Vaa’an vieressä istui kammottava hirviö, joka tempoi liekaansa vihaisena, uhaten joka hetki tyynesti lähestyvää pelotonta kokelasta.

Katsoin lumoutuneena, kuinka kokelaan sydäntä edustava ruukku asetettiin vaakaan, eikä se kallistunut vastapuolella olevaa höyhentä alemmaksi. Kaikki näyttämön henkilöt ilmaisivat suurta iloaan ja laaja katsomo yhtyi suosionosoituksiin. Näyttämön toisella sivulla seisova kapeanokkainen linnunpäähahmo kirjoitti jotakin piirtotauluunsa.

Kun esitys oli ohi, äitini kertoi että tätä näytelmää on esitetty tällä saarella keskipäivän juhlan yhteydessä samanlaisena jo yli 17 000 vuodenkierron ajan ja sillä on vastaavuus sielun kuolemanjälkeisen matkan kanssa. Olin ahdistunut siitä mahdollisuudesta, että hirviö olisi päässyt nielaisemaan naisen, mutta äitini hymyili ja totesi levollisesti olion edustavan sitä ulottuvuutta, jossa meillä kaikilla on lukematon määrä uusia mahdollisuuksia. Tarkemmin hän ei hirviön salaperäistä symboliikkaa selittänyt, vaan halusi ruokkia minun omaa päättelykykyäni ja tiedonjanoani, enkä minä enempää kysynyt, sillä elämän olennaisissa murroskohdissa on aina liian vähän tilaa.

Kun täytin kuusi vuodenkiertoa, hiukseni leikattiin ja pääsin temppelikouluun. Se sijaitsi kolmannella saarella vanhassa rakennuksessa, jota suunnaton ajankierto oli patinoinut, mutta jonka kivisistä seinistä huokui jotain erityistä ja valoisaa. Vanha pappi, jonka olin nähnyt aikaisemmin mysteerinäytelmässä linnunpäänaamio yllään, oli pääopettajamme. Hän oli vanha ystävällinen mies, joka säteili selittämätöntä arvovaltaa ja muistutti jostakin suuresta saavutetusta päämäärästä, joka meillä lapsilla ei ollut vielä edes aavistuksen hahmoa ottanut. Pääopettajani nimi oli Amos-Khep ja hänellä tulisi olemaan merkittävä rooli tämänkertaisen kierrosyritykseni onnistumisessa.

Koulun vanhaa ydinrakennusta ympäröi labyrinttimainen osa, joka symboloi elämänkiertojen sokkeloa ja ihmisen ajoittaista eksyksissäoloa. Se muodostui pylväistä, jumalallisen alkusyyn eri olemuspuolten kuvista ja käytävistä, jotka päätyivät joskus umpiperään. Labyrinttimaista osaa ympäröi puolestaan rehevä puisto, jossa oli siellä täällä pieniä erillisiä valkokivisiä rakennuksia. Niiden seinänvieruspenkkien eteen oli rakennettu kauniita puutarhanäkymiä, joiden väriloisto vaihteli vuodenaikojen mukaan.

Istuimme koko luokkani kuusitoistahenkisessä vahvuudessa vehreän puiston takaosassa, joka muodostui lähes yksinomaan eteerisesti tuoksuvista neidonhiuspuista. Niiden lehvien lomassa oli hauska liikutella sormia ja tutkia paksun kaarnan ryhmyistä pintaa. Ymmärsin myöhemmin, että Amos-Khep laski juuri tuolla valitulla ajanhetkellä tietoisesti liikkeelle pelkistettyjä arvoituksellisia sanoja, jotka tietämättäni vaikuttivat voimakkaan ohjaavasti myöhempään elämääni, ehkä muidenkin. Amos-Khepin nerokas opetus oli usein keskustelun muotoista ja sitä saatettiin myös nivoa oivallusta vahvistavien tapahtumien kylkeen. Vanha opettaja puhui levollisella äänellä, josta välittyi kuitenkin erityisen sanottavan selittämätön tuntu. Ymmärsin että sen oli tarkoitus nostaa meitä ikäkauden yläpuolelle:

– On kaksi tietä: Pitkäaikainen herkkyyden vahvistamisen polku, sekä koskaan lopullista tyydytystä löytämättömän, vastakohtaansa sidotun ja lyhytaikaisen onnenetsimisen tie. Suurin osa ihmisistä etsii onneaan jälkimmäisestä.

En ymmärtänyt mitä Amos-Khep tarkoitti, mutta oletin sen jotenkin liittyvän pysyvän onnellisuuden opetukseen, josta koulussa oli jo aikaisemminkin puhuttu.

– Miksi opettaja, kysyi Zo-Sem, jonka olin tuntenut oikeastaan aina. Hän oli viisas ja lempeä poika, jota en ollut vielä koskaan nähnyt suuttuneena. – Miksi ihmiset tavoittelevat onneaan sellaisilla tavoilla, jotka työntävä sitä poispäin.

– Koska hedelmää ei voi syödä raakana, eivätkä kaikki pyörät ole yhtä aikaa matkalla ylöspäin, vastasi tyyni opettaja arvoituksellisesti.

Amos-Khep opetti aina viitteenomaisesti ja omaa ajattelua ruokkivasti. Hänellä oli mestarillinen kyky säästää ihminen teoreettisen tiedon valmiiksipureskellulta myrkyltä, joka teki ihmisestä muistelevan automaatin ja antoi ajattelun suunnalle väärän käyttäytymismallin alkusysäyksen. Hän myös painotti tätä usein sanoen: se jolla on tunneälyisen herkkyyden kyky, ei tarvitse jäykistävää täsmennystä, tai sovittuja termejä.

Amos-Khep jatkoi:

– Nämä kaksi erilaista ihmisryhmää eroavat toisistaan ja muodostavat elämänkentän vaihtelun polttoaineen. Ne joilla on tilaisuus, saavat apua vaikeaan yritykseensä, mutta mikäli se ei onnistu, syntyy jälleen uusi lisäkierroksien silmukka ja ihminen liittyy vähitellen lyhytaikaisiin onnenetsijöihin.

Nyt luokkatoverini Tek-Je puuttui puheeseen:

– Minkälaista tuo apu on?

– Se nousee elämäntien tapahtumista, jossa on laajemmin tarkasteltuna ohjauksen sävy. Mikään ei mene hukkaan ja kaikkea tarvitaan. Sinulla on ystäviä, enemmän kuin muistatkaan…

Ii-Sar, joka oli minua yhden vuodenkierron vanhempi tyttö ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan vaati lisää viitteitä:

– Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki mitä teen on parhaakseni. Hän oli ilmeisesti ymmärtänyt jotakin enemmän, kun minä, sillä olin pudonnut korkealentoisesta keskustelusta jo kauan sitten.

– Sitä se ei tarkoita. Väärät valintasi, kuten petos, tai itsekkyys johtavat sinut pidemmälle tielle. Oma velvollisuutesi on toimia siten, kuin toivoisit itseäsi kohtaan toimittavan. Kun näin teet, saat apua ja pysyt tiellä. Muutoin liityt vähitellen lyhytaikaisiin onnenetsijöihin ja menetät totuudentajuherkkyytesi, aina siihen saakka, kunnes pyörät ovat taas matkalla ylöspäin. Ihminen on kuitenkin altis helppouden ja egon houkutukselle, sillä hän on luontaisesti laiska ja mukavuudenhaluinen olento.

Keskustelumme katkesi äkisti, sillä läheiseltä lammelta kaikui kimeä avunhuuto. Amos-Khep antoi merkin, ja me kaikki juoksimme paikalle, iän hidastaman opettajamme kiiruhtaessa kävellen perässä. Veden varassa oli pieni Teeti, tyttö, joka oli vasta viiden vuodenkierron ikäinen, mutta oli päässyt oppilaaksi erään Shemsu-Hor hallitsijan suosituksesta. Shemsu-Horit olivat alkuperäisten jumalien ja ihmisen jälkeläisiä ja heitä oli enää vähän. Shemsu-Horit olivat kooltaan suuria ja heillä oli erityisen pitkä ja suippo kallonmuoto. Nämä jumalallisten ominaisuuksien haltijat muodostivat hallitsijoiden rodun ja heidät tunnettiin älykkyydestään, epäitsekkyydestään ja jaloudestaan.

Kaikkien valtakunnan alueiden ylin hallitsija, joka asui Poseidonissa, pyöreistä kanavista muodostuvalla keskussaarella, oli myös Shemsu-Hor. Hänen nimensä oli Melkisek. Muut Shemsu-Horit hallitsivat saaren muita osia ja kaukaisia maakuntia, sillä sekä merentakaiseen itään että länteen ulottuva laaja valtakunta oli jaettu alueisiin, joita oli yhteensä kymmenen. Näiden paikallishallitsijoiden lisäksi oli jäljellä enää jonkin verran täysiverisiä neljänneksiä ja varsinainen puolijumalallisen Shemsu-Horin suku oli suurimmaksi osaksi hajaantunut ja sulautunut saaren omaan ihmisrotuun. Alkuperäiset olivat kuolemassa. He olivat jo vanhoja ja vaikka puolijumalallisia ja pitkäikäisiä olivatkin, myös heidän oli astuttava aikanaan maan lakien mukaan kuoleman portista Khepran tiluksille.

Teeti oli erityisen aloitekykyinen ja omapäinen tyttö, joka oli omin lupineen ottanut pienen seremoniaveneen ja melonut keskelle lampea. Nyt hän kellui veden varassa ja ainoastaan mekkoon pakkautunut ilmakupla kannatteli tyttöä, veneen lipuessa vähitellen yhä kauemmas.

Minä ja Zo-Sem saavuimme ensimmäisinä rantaan ja lainkaan epäröimättä syöksyin veteen, vaikka kahdeksan vuodenkierron ikäisen uimataito ei ollut vielä kovinkaan hyvä. Lammen ranta oli upottavan liejun peitossa ja se söi nopeasti voimiani. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja uimasyvyyteen päästyäni olin jo aivan voimaton. Pelastamisen tahto ja sankaruuden himo kuitenkin veti kunnianhimoista mieltäni eteenpäin ja silmännurkastani näin, kuinka Zo-Sem oli minusta pari vetoa edellä. Myös hän oli uupunut ja kauhoi hitaasti eteenpäin, puolelta toiselle kääntyillen, pää takakenossa.

Matkaa veneelle oli vielä kymmenkunta kädenmittaa, kun upposin ensimmäisen kerran. Painuin vastustamattomasti pinnan alle ja vedin vettä keuhkoihini. Pohjaa ei ollut missään! Tunsin paniikin aallon vyöryvän ylitseni ja hetkeksi ikään kuin erkaannuin itsestäni. Nousin jonkinlaisin epätoivoisen pyristelyn avittamana pintaan ja vedin ahnaasti korahtaen ilmaa sisääni, mutta upposin uudelleen sameaan syvyyteen. Tunsin oloni raukeaksi ja väsyneeksi ja halusin luovuttaa. Voipuneena kauhoin kuitenkin vielä kerran pinnalle ja näin silmäni nurkasta, kuinka alueen puutarhanhoitaja työnsi pientä venettä vesille; kaukana, niin kaukana... Liian kaukana!

Minut valtasi rauha ja seesteisyys. Tunsin kohoavani sisäisen toiveeni vetämänä ylöspäin ja näin lammen mutaiseen veteen rauhallisesti solahtavan ruumiini: se katosi rapaisen seremoniajärven ruskeavetiseen syöveriin. Sitten paikka ikään kuin vaihtui. Kelluin suunnattomassa tilassa ja kuuntelin rauhoittavaa ääntä. Ääni muistutti pappien käyttämiä symbaaleja, huiluja ja muita soittimia, joita olin itsekin harjoitellut soittamaan, mutta oli luonteeltaan paljon hienostuneempaa. Se täytti koko tilan ja minut sen sisällä. Ääni ikään kuin veti minua kohti havaitsemaani valon lähdettä, joka muistutti suurta poikittaista lieriötä. Samalla katsoin mennyttä elämääni mielen sisäisinä kuvina ja esityksinä, jonka aikana koin myös niitä tunteita, joita toimintavalintani olivat muissa herättäneet. Ensimmäisessä kuvassa näin itseni Poseidonin edustalla veneessä istuvana pikkupoikana, sillä se sopi assosiaatioksi ja jatkumoksi juuri vedessä kamppailleen ruumiini jälkeen. En kuitenkaan tuntenut enää minkäänlaista paniikkia tai edes huonoa oloa. Päinvastoin. Oloni oli hyvä ja rauhallinen: parempi kuin koskaan aikaisemmin.

Eräässä toisessa ajatuskuplassa, joka oli liittynyt elämäni kaikkien kokonaisten ajatuskokemusten helminauhaan ja jonka sisään jokin voima ohjasi minua katsomaan, olimme vuoristoretkellä isäni kanssa. Saaren pohjoisosan vuoristossa sijaitsevan Meru-Piko-vuoren laelta näkyi etelään katsottaessa hyvällä säällä lähes koko Atlantiksen tasanko, jota reunusvuoret nauhana kiersivät ja jotkut väittivät, että niiden takaa erottui toisinaan jopa meri. Päivä oli erityinen, koska olimme saapuneet paikalle vimanalla, jota ohjasi isäni tuttu, joka oli Shemsu-Horin laivueen kapteeni. Yleensä keskiluokalla tai alemmalla kansanosalla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä vimanan kyytiin, mutta kapteenilla oli Shemsu-Horin kuninkaallisen viraston erikoislupa. Muistin suuren ihmetyksen ja kiihkeän kouraisun vatsassani, kun orikhalkionista tehty kiiltävä laite nousi äänettömästi maasta ja kellui ilmassa antiaineeseen perustuvan muinaisen painovoiman kumoamisteknologian avulla. Shemsu-Horia edeltäneet Horukset olivat luoneet vimanan muinaisten jumalien liikkumisvälineeksi, ja niitä oli edelleen jäljellä muutamia satoja, vaikka vallansiirrosta oli aikaa jo kymmeniä tuhansia vuosia. Niin kestävää on uusiutuva mentaalinen tekniikka ja koskaan muuttumaton orikhalkion. Tämän sain tosin tietää vasta paljon myöhemmin, kun seitsemännellä maallisella opetusportaalla historia minulle avattiin.

Liikuin koko kahdeksanvuotiaan pojan loputtomalla uteliaisuudella kohti valoa, joka sijaitsi tunnelin päässä. Sen kutsu oli vastustamaton. Kun lähestyin loistetta, se sai vähitellen hahmon. Ymmärsin että olemassaolon yleisolemuksen rajoittava hahmoontuminen tapahtui sen vuoksi, että olisin sitä paremmin ymmärtänyt ja tämä ilmaisuväline sai kulttuurisidonnaisen vastineen siitä kuvastosta, jota lähellä olin koko lapsuuteni ollut: Se puhutteli minua ikiaikaisen atlantislaisen jumaluuden hahmossa, jota nimitimme Seebultoniksi. Seebulton on feminiininen jumalatar, jolla on lempieläimeni pussikoiran pää ja sen nimi tarkoitti sietämistä ja ylhäistä asumusta.

En varsinaisesti kuullut edessäni säteilevän lempeän jumalattaren sanoja, vaan ne ilmestyivät tajuntaani selkeinä kuvina ja valmiina ajatuksina:

– Selvisit kokeesta hienosti.

– Miten niin? Mistä kokeesta?

– On suurinta jaloutta antaa henkensä empimättä muiden hyväksi.

– Laskin voimani väärin. Olin mudan ja uimisen uuvuttama. En ajatellut kuolla.

– Jatkoit kuitenkin, vaikka olisit voinut perääntyä. Sinun on nyt palattava, mutta kohtaloosi on kirjoitettu tien löytäminen tänne omin avuin. Saat apua. Valvo, ettei avun tarvitse muuttua ankaraksi…

Nämä viimeiset sanat kaikuivat pakonomaisena kehänä mielessäni, kun tajuntani tempaistiin äkisti toiseen todellisuuteen. Viiltävä kipu iski keuhkoihini, päähäni, sekä niskaani ja koko kehoni oli turta ja voimaton. Huomasin makaavani vatsallani eräänlaisella metallisella alustalla, jalkapohjat tiiviisti kiinni jonkinlaisessa levyssä. Päälaellani tunsin jotain hyvin outoa ja kuumottavaa. Alustassa oli kasvojeni kohdalla reikä, josta näin kivisen vadin, jossa oli yskimiseni jäljiltä limaa, vettä ja oksennusta. Kohotin päätäni, mutta se painettiin heti takaisin. Ehdin kuitenkin nähdä kuinka yläpuolellani temppelin ylipappi, jonka olin muutamia vuosia aikaisemmin nähnyt kulkueessa vihreään muumiokääreeseen verhottuna, piteli kiiltävää, lähes valoa hohtavaa sauvaa käsissään ja painoi sen uudelleen kiinni päälakeni keskikohtaan. Tunsin kuinka koko fyysiselle elämänkentällä yhteinen elinvoima virtasi vahvana ja mystisenä lävitseni ja kipuni ja turtumukseni hellittivät vähitellen. Mielessäni kiersivät edelleen sanat, jotka eivät antaneet tilaa muille ajatuksille: Mutta kohtaloosi on kirjoitettu tien löytäminen tänne omin avuin. Saat apua. Valvo, ettei avun tarvitse muuttua ankaraksi… Mitä ne tarkoittivat?

Seuraavana päivänä voin jo paljon paremmin. Kuulin että olimme kaikki pelastuneet kuin ihmeen kaupalla. Puutarhuri oli löytänyt elottoman ruumiini matalan lammen liejuisesta pohjasta Amos-Khepin sielullisen näköhavainnon perusteella. Minut asetettiin heti seremoniaveneen penkille vatsalleni ja keuhkoni valutettiin tyhjiksi. En kuitenkaan herännyt tajuihini ennen kuin koulun tiloissa odottanut ylipappi Ptah-Oru asetti ruumiini hoitopöydälle ja järjesti fyysistä muotoani ylläpitävän elinvoiman toimivaan muotoon.

Myös hameensa varassa kellunut pikku Teeti pelastui. Ystäväni Zo-Sem, joka oli kestävämpi uimari kuin minä, oli kannatellut tyttöä niin kauan, että puutarhuri sai nostettua elottoman kehoni veneeseen.

Tuo lapsuuteni kokemus muutti asennoitumistani elämään. Tunsin ensin häpeää siitä naurettavasta kohtauksesta, jonka olin sankaritekoni huumassa aiheuttanut, mutta sen takaa alkoi nousta tietoisuus siitä, että tällä kaikella oli tarkoituksensa. Eikö Amos-Khep ollutkin juuri kertomassa elämäntien ohjaamisesta, kun tämä tapahtumaketju käynnistyi. Eikö juuri tuonpuoleisen portilla käyminen ollutkin se tarkoitus, joka näin oli tehty näkyväksi. Mieltäni askarrutti myös edelleen tuo tajunnassani soinut kokemuksen loppulause, mutta en osannut sanoa, mitä se kokonaisuudessaan tarkoitti. Olin kuitenkin tästä eteenpäin jotenkin varautuneempi ja mietteliäämpi kuin ennen, enkä oikein tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään. Koulun muiden oppilaiden riehakkaat leikit tuntuivat etäisiltä ja vierailta. Olin yksin ja tunsin kaipausta johonkin epämääräiseen paikkaan tai tilaan. Kaipasin Seebultonin lempeyttä.

3

Ensimmäiset merkit kansakunnan ja ajan tyhjiinammentamisesta ilmaantuivat vähitellen ja huomaamatta. Iguurin ja Tudoriksen provinssin Shemsu-Hor hallitsijat kuolivat tuona syksynä lähes yhtä aikaa. Olin tuolloin kymmenen vuodenkierron ikäinen. Heidän kuolemansa olivat rauhanomaisia, eikä niihin liittynyt mitään väkivaltaista, mutta heti käynnistyi kuitenkin levoton puhe siitä, kenellä heidän paikkansa korvataan, sillä puolijumalia ei enempää ollut. Atlantiksen kansan voima ja ylivertainen valta maapallolla oli piillyt sen hyvissä hallitsijoissa. Vääjäämättä lähestyi kuitenkin aika, jolloin ihmisen kyky kestää vallan vaivihkaa turmelevaa vaikutusta testattaisiin.

Valtaan nostettiin Melkisekin määräyksestä kaksi pappia, joita oli valmennettu tehtävään yli neljänkymmenen vuodenkierron ajan. Sovittiin myös, että hallitsijoiden tulee aina tästä eteenpäin olla temppelin pitkäaikaisia pappeja, joiden moraalinen kelpoisuus oli yleisesti tiedossa.

Minä en tästä vallanvaihdoksesta välittänyt, sillä elin omaa säännöllistä ja suojattua elämääni. Vietin kuusi päivää koulussa, jonka jälkeen sain olla neljä päivää kotona syventämässä oppimaani. Koska asuin samalla alueella minun ei tarvinnut matkustaa pitkään, vaan saatoin vain kävellä kotitalooni, joka sijaitsi virkamiesten kaupunginosassa. Tämä Shemsu-Horin toimeenpanoväen alue oli sijoitettu kolmen kanaaleilla erotetun saaren neljänneksi renkaaksi mantereen puolelle.

Kolmatta kehäsaarta ja mannermaata yhdistävän sillan jälkeen astuin ulos vartiotornin alle rakennetusta orikhalkionportista ja käännyin vasemmalle, vilkkaalle rantapromenadille. Kävelin kauppiaiden kojujen ja kauppojen reunustamaa rantatietä, jota hallitusti istutetut palmupuut kaartuvana kehänä kiersivät ja jonka valkokivistä maankamaraa kanaalista erottava kaidemuuri oli päällystetty uudelleenjärjestetyllä kuparikerroksella: se tuntui verkkaisesti liukuvan käteni alla liukkaalta ja kuumalta. Sataman laivakauppiaat olivat viime aikoina löytäneet tiensä myös tänne ja heidän kovaääniset huutonsa kaikuivat kaiken yllä. Katsoin itseäni lähes ulkopuolisena ja samanarvoisena entiteettinä Poseidonilaisten luomassa tungoksessa. Kojuista kantautuva ruuan tuoksu herätteli nälkääni, mutta muutoin juuri velvollisuuksistaan vapautuneen joutilaan pojan ajankokema oli lähes pysähtyneessä tilassa. Aurinko paahtoi melkein kohtisuoraan torikävijöiden hartioille tuettaviin suojapäähineisiin ja oreoniittikaislasta punotut korit roikkuivat rennosti useimmissa käsivarsissa. Nenätön kerjäläinen, jonka oikea käsi oli jatkuvasti kerjuuasennossa, käänsi silmänsä nopeasti muualle, koska ei halunnut pelottaa viatonta poikaa pistävällä katsellaan.

Jatkoin rantapromenadia neljänneskierroksen verran ja saavuin lopulta kotiini, isäni Amin taloon. Se oli muurattu pyriitillä pinnoitetusta järeistä tiilistä ja korkealle nouseva jyrkkä katto oli lähes tulen lailla leimuavaa orikhalkionia, vaikkei mentaalista laatua ollutkaan. Taloa ympäröi viileä puutarha ja sen perällä olevassa lammikossa uiskenteli kirkkaita riuttakaloja. Lounaan puolella korkea muuri suojasi meren tuulilta.

Naapurustossa asuvat Mut ja Zo-Sem kuuluivat parhaimpiin ystäviini ja kävelin heidän kanssaan usein läheiseen satamaan, joka oli aina täynnä laivoja, läheltä ja kaukaa. Satamasta johti leveä salmi Shemsu-Horin kanaaleihin ja kehäsaarille, mutta väylä oli suljettu aallonmurtajalla ja vedenkorkeuden säännöstelylaitteistolla. Istuimme usein juuri tuolla paikalla ja katselimme ohikulkevaa ihmisvirtaa.

Vaikka olin vielä nuori, tunnistin helposti lännestä ja idästä tulevat. Merentakaista itämaata asuttavilla oli usein lyhyet raajat ja keinuva kävelytyyli. Heillä oli yleensä sakea parta ja heidän puheenpartensa oli tavallisesti karkeaa ja kirosanoilla ryyditettyä. Vaikka nämä merimiehet yleensä kuuluivat Atlantiksen kansan varsinaiseen itäiseen maahan, joka levittäytyi salmen takana suuren sisämeren molemmille rannoille, oli vuosisatojen sekoittuminen pohjoisten heimojen kanssa tuonut heidän piirteisiinsä yhä enemmän selkeää eroavaisuutta