Tavoittamaton: Kertomuksia marginaalista

By Kari Tossavainen

"Ajatelkaa ystävät hyvät, mitä te tekisitte kokonaisella päivällä pellossa, kaikella sillä valolla?"

Kirjan kertomukset tarjoavat lukijalleen välähdyksenomaisia kuvia tutun ja vieraan oloisiin todellisuuksiin. Aika on kääntynyt kertomusten henkilöitä vastaan, elintila on rajallinen ja useimmille heistä tuottaa vaikeuksia luoda yhteyksiä kanssaeläjiinsä.
Lukija kohtaa autioituneen talon mysteeriä selvittävän tutkijan, pellossa elävät ihmisen kaltaiset olennot, pakkomielteisen nuoren naisen, vieraaseen kaupunkiin jumiutuneen matkaajan sekä arvoituksellisen työtehtävän saavan maanmittarin.
Ihailtavaa periksiantamattomuutta osoittaen kertomusten henkilöt jatkavat esteistä huolimatta yrityksiään löytää paikkansa heidän osakseen tulleesta todellisuudesta.

"Tuo välillemme yllättäen syntynyt yhteys ja sitä seurannut ajatusten vaihto osoittautui koko tähänastisen olemassaoloni tärkeimmäksi yksittäiseksi kokemukseksi, jota vaalin kuin avointa rakkauden tunnustusta."

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 10, 2021
• ISBN: 9789528057246

Kari Tossavainen

Kari Tossavainen työskentelee informaatikkona Oulun Yliopistossa. Hän on opiskellut historiatieteitä, filosofiaa ja informaatiotutkimusta. Vuosina 2008-2010 Tossavainen perheineen asui Cambridgessa Englannissa, missä hän saattoi alulle esikoisromaaninsa Yhteen virtaavat joet (2019).

Book preview

Sisällysluettelo

Vallankumous tulee aamulla

Pelto

Maailma jonka hän loi

Jälkeenjääneet

Odotus

Anna sen kasvaa

Sisätila

4

Suusta suuhun varhaisesta maisemasta

Hiiriä vai ihmisiä

Tavoittamattoman mittaamisesta

Käsityönä elämä

Kaiken tämän ympäri oli vedetty kehä

jonka yli ei astu kukaan.

Edith Södergran

Vallankumous tulee aamulla

Jätän leirin kokeakseni yön. Haluan liikkua väkijoukoissa, tarkastella yksityiskohtia, kun niitä on vielä olemassa. Haluan tunnistaa ilmeitä, huomioida erilaisia kävelytyylejä, kuunnella puhetta ja soittoa, vuodattaa kyyneliä, lyödä riemusta kädet yhteen. Haluan kertoa vitsin, syödä jotakin; hedelmän tai leipäpalan kukaties. Haluan räpytellä silmiäni, viheltää, polkea jalkaa, yhtyä nauruun. Haluan silittää poskea, kertoa lapsena aistimistani ihmeistä. Haluan innostua musiikista, haluan soittaa itse, kävellä merenrantaa kuutamon heijaste kumppaninani. Haluan valehdella ja tunnustaa valehdelleeni, haluan tanssia yksin ja joukossa, haluan näyttää kieltä, irvistellä ja loihtia esiin kauneimman hymyni, ja jos minulla ei sitä vielä ole, nyt on korkea aika sellainen luoda. Haluan murtaa hiljaisuuden ja saattaa hiljaisuuden taas eheäksi. Haluan kuiskata sanoja. Haluan huutaa ja kiroilla, valella vettä kuumottavalle otsalleni, vaihtaa vaatteita, juosta, hikoilla, vaihtaa kävelyyn, ponnistaa, kaatua holtittomasti. Haluan oppia tuntemaan jonkun minulle entuudestaan vieraan, haluan kiittää ja vastaanottaa kiitoksia, kertoa kertomuksen ja kuulla tutun sadun. Haluan aivastaa, kaivaa kuopan, tarttua käteen ja päästää irti. Haluan sammuttaa nuotion, olla hievahtamatta, purra lempeästi alahuulta, tutkia muukalaisen kämmenen uurteita, laatia ennustuksia, puhua säästä, kinata mitättömistä yksityiskohdista, tunnistaa eläimen sen ulosteesta. Haluan kantaa sylissäni jotakuta, haluan lohduttaa, muistuttaa, soimata jotakuta, haluan esittää kysymyksen ja saada siihen vastauksen. Haluan antaa vastauksen ilman että kysymystä esitetään. Haluan tunnustaa rakastaneeni, muistaa jonkin merkityksettömän sivuseikan. Haluan sivellä kädellä puun kaarnaa, puhua puulle kuten minulla oli lapsena tapana tehdä. Haluan vihata täydestä sydämestäni, leppyä, haluan tehdä parhaani yhteisen päämäärän eteen, haluan kieltää olevani jotakin ja tunnustaa olevani jotakin muuta. Haluan samaistua, haluan eläytyä, myöntyä, kieltäytyä, turhautua ja olettaa jotakin. Haluan aloittaa kaiken alusta, haluan onnellisen lopun. Haluan kokea putoavani, haluan tuntea tehneeni jotakin oikein, jäädä kiitollisuudenvelkaan, haluan viihdyttää ja pysyttäytyä varjoissa piirin ulkopuolella. Haluan kikattaa, pidättää hengitystäni, kurlata, vietellä, pinnistellä, tuhria vaatteeni, haluan riisuutua alasti, haluan esitellä arpeni, sovittaa erimielisyyden, haluan saattaa kaksi ihmistä yhteen. Haluan luvata jotakin, kohdata vanhan tutun, haluan tuulettaa onnistumisen merkiksi, kauhoa ilmaa, soittaa ilmakitaraa, puhaltaa saippuakuplia. Haluan esittää arvoituksen, jäädä ymmälle, haluan olla matkalla pois, haluan tehdä äkkikäännöksen. Haluan vastata hymyllä hymyyn, tehdä tyhjäksi yrityksen, keksiä runon, lausua sen juhlallinen ilme kasvoillani, haluan hakeutua paikkaan missä kaikuu. Haluan rinnastaa kaksi asiaa, pitää kastematoa kädessäni, haluan yrittää rukoilla, haluan juoda vettä, antaa veden valua leukaa ja kaulaa pitkin rinnuksille. Haluan muistaa, haluan antaa anteeksi, haluan pakahtua ikävästä. Haluan olla sinut itseni kanssa, haluan tunnistaa jotakin itsessäni. Haluan olla rakastettu, haluan suoda rakkaudelle vielä yhden mahdollisuuden.

Oman leirini asettuessa jo levolle vastaanottaakseen aamulla tulevan vallankumouksen, lähden vaivihkaa liikkeelle toteuttaakseni mahdollisimman monta mielihaluani. Ensi alkuun kävelen esikaupungin läpi, risteilen kadulta toiselle kykenemättä näkemään, mitä taloissa tapahtuu. Jokainen reagoi omalla tavallaan aamun myötä tulevaan vallankumoukseen. Osa menee tavalliseen tapaan nukkumaan toivottaen toinen toisilleen hyvää yötä. Jotkut vanhemmat sallivat lastensa tulla vuoteeseensa ollakseen yhdessä aamun koittaessa. Jotkut ovat päättäneet valvoa, mutta eivät pidä valoja päällä nähdäkseen paremmin tulevat tapahtumat. Jotkut taas antavat kaikkien valojen palaa loistaakseen kilpaa tähtien kanssa. Monet ovat minun tavoin lähteneet vaeltamaan yöhön kokeakseen yhteyden muihin ihmisiin. Silti en esikaupungissa vaeltaessani kohtaa kuin muutaman satunnaisen kulkijan, sillä valtaosa ihmisistä on jo ennättänyt hakeutua kaupungin keskustaan.

Taivas on pilvetön, tähtien meri häikäisevä. Eikä osattomaksi halua jäädä kuu, joka täyteläisenä kiekkona kunnioittaa edessä odottavaa vallankumousta. Palelevia käsiäni yhteen hieroen ja niihin puhallellen etenen reipasta vauhtia katu kadulta, kunnes viimein saavun joen ylittävälle kävelysillalle, jonka toisella puolella kaupungin ydinkeskusta sijaitsee.

Puolivälissä siltaa on joukko juopuneita nuoria, jotka äänekkäästi kiljuen ryntäilevät toinen toistensa luo, ikään kuin kyseessä olisi jokin yksityiskohtaisiin sääntöihin perustuva seuraleikki. Ennätettyäni nuorten kohdalle nämä antavat minulle kohteliaasti tietä, tarjoaapa joku pullostaan viinihuikan, jonka otan kiitollisena vastaan. Sillan toiseen päähän ennätettyäni kuulen nuorten päässeen leikissään laulamisen makuun. Korviini kantautuu korkealta ja kovaa lauletun laulun sanat:

Kaikki muuttuu, kaikki pian muuttuu.

Kaikki muuttuu, kaikki pian muuttuu.

Tämä oli tässä, sano sille hei.

Mitä tämän jälkeen, tiedä sitä ei.

Kaikki muuttuu, kaikki pian muuttuu.

Kaikki muuttuu, kaikki pian muuttuu.

Tämä oli tässä, sano sille hei.

Mitä tämän jälkeen, tiedä sitä ei.

Lähestyn kaupungin ydinkeskustaa sotilaskasarmien suunnalta. Leveälle puistobulevardille päästyäni totean, ettei liikkeellä ole ainoatakaan autoa, mikä tuntuu perin kummalliselta. Voittoja ja merkkitapahtumia, olipa ne sitten saavutettu urheilussa tai hengen lajeissa, on ollut tapana juhlia nousemalla autoihin, kaahaamalla katuja pitkinä letkoina torvia toitottaen, lippuja ja banderolleja heilutellen sekä iskulauseita huutaen. Nyt autot ovat tyystin poissa. On kuin ihmiset tänä vallankumousta edeltävänä yönä haluaisivat turvautua omiin jalkoihinsa osoittaakseen siten kunnioitusta raajoilleen, jotka historian hämärästä ovat tuoneet heidät tähän käänteentekevään yöhön.

Jatkan kulkuani ohi hautausmaan, joka erottuu mustasta maisemasta liekehtivänä valomerenä. Tuhannet ja taas tuhannet kynttilät ovat syttyneet haudoille, joiden äärelle on kokoontunut kokonaisia perheitä, ehkä jopa sukuja. Hautausmaalta kantautuu sekä virsien veisuuta, että kevyempiä melodioita. Lauletaanpa jossain myös perinteistä syntymäpäiväonnentoivotusta. Jatkan bulevardia, kunnes saavun kasarmien kohdalle, jotka yhtenäisinä punatiilimuureina sijoittuvat tien molemmin puolin. Tien ja punatiilisten rakennusten väliin jää entinen paraatikenttä, joka tätä nykyä toimii puistona, autojen pysäköintialueena sekä erilaisten tapahtumien näyttämönä. Näkymä on suurenmoinen. Yksin tämän vuoksi kannatti lähteä matkaan. Kymmeniä nuotioita on sytytetty eri puolille aluetta, ja paikasta toiseen liikehtivät ihmisjoukot tuovat mieleen sotilasosastot, jotka kuluttavat aikaansa marssikäskyä odottaessaan. Paikalle on kerääntynyt pääasiassa aikuisia, mutta on joukossa myös lapsia, jopa rintarepuissa kannettavia imeväisiä. Jätän tien ja suuntaan kulkuni lähintä nuotiota kohti, jonka ympärillä istuskelee arviolta kolmisenkymmentä ihmistä. Nuotiota tai pikemminkin pientä kokkoa ruokitaan taukoamatta. Liekkeihin viskataan halkoja, puiden oksia, paperisilppua, kirjoja, huonekaluja, rakennusten seinälautoja, tarpeettomiksi käyneitä vaatteita, kenkiä ja tyhjiä pahvilaatikoita, joita väsymätön ihmisvirta tuo mukanaan. Otan paikkani nuotiopiiristä ja hämmästelen sen välitöntä ja rentoa ilmapiiriä. Joku loihtii kitarastaan sävelmiä, joista osa on minulle entuudestaan tuttuja. Yksi lauluista on Dylanin The Times They are a-Changin´. Se sopiikin tähän yöhön, sillä muutoksen tuulet puhaltavat vallankumousta tulevaksi, eikä mikään meidän nyt ymmärtämämme tule olemaan sen seurauksena entisellään. Tästä huolimatta tai ehkäpä juuri sen vuoksi ihmiset ovat rauhallisia. Heistä heijastuu luottavaisuus, jollaista en ole aiemmin kokenut. Ihmiset ovat itkunsa itkeneet, hyvästelleet vanhat tavat ja tottumukset, puhuneet kaiken valmiiksi. Nyt he saattavat keskittyä tähän hetkeen, antautua tulevalle. Kuin partiolaiset tai hippinuoret osa nuotiopiiriläisistä tarttuu toisiaan kädestä. Joku aloittaa laulun, johon muut yhtyvät. Monet ovat sulkeneet silmänsä ja keinuttavat itseään puolelta toiselle. Palavasta nuotiosta ryöpsähtää kipinäsuihkuja, jotka kohoavat taivaalle tähtiä päin. Vieressäni istuva nainen hymyilee minulle kuin sanoakseen jotakin, mutta samassa hän on taas omissa maailmoissaan silmät suljettuina hyräilyn soljuessa maalaamattomien huulien välistä.

Nautittuani aikani nuotion ympärillä vallitsevasta harmoniasta ja tulevan vallankumouksen varauksettomasta hyväksynnästä, nousen paikaltani ja siirryn syrjemmälle käydäkseni läpi nuotioiden väliin jäävät pimeät vyöhykkeet, joista toivon löytäväni jotakin kesyttämätöntä, jotakin mikä yhä kiivaasti rimpuilee väistämätöntä muutosta vastaan. Etsintä tuottaa nopeasti tulosta. Kun ensi alkuun vaikutti siltä, että valtaosa kasarmialueelle kerääntyneistä olisi nuotioiden äärellä, käy minulle nyt selväksi, että juuri pimeässä vaeltavat suurimmat ihmisjoukot. Täällä he ovat kaikkine tunteineen ja villeine mielihaluineen. Viimeistä yötä ei jätetä elämättä. Se näyttää olevan ainoa sääntö, jota nämä sääntöihin sopeutumattomat noudattavat. Massasta erkanee pareja tai pienempiä ryhmiä, jotka hakeutuvat syrjemmälle purkautumisen toivossa. Ennen tulevaa vallankumousta nämä miehet ja naiset haluavat vielä kerran rakastella. He haluavat elää ruumiillaan. He haluavat olla vielä kerran miehiä, naisia tai jotakin määrittelemätöntä, ja kukapa tätä tarvetta voisi heiltä kieltää, sillä tuleva vallankumous on tekevä tyhjäksi heidän sukupuolensa, heidän oman kehon kokemuksensa, heidän ihmisyytensä. Niinpä heidän ahnaissa liikkeissään, heidän julkeissa eleissään on jotakin alkukantaista, jotakin mitä he kantavat perimässään, jotakin joka tuhansien ja tuhansien vuosien ajan on saanut jalostua huippuunsa, jonka ainoana olemassaolon syynä on olemassaolo itse. Aamulla tuleva vallankumous on pyyhkivä pois myös tämän. Sen lisäksi että vallankumous muuttaa tapamme ja tottumuksemme, meidän yhteiskuntajärjestyksemme, meidän käsityksemme ajasta ja paikasta, meidän uskonkappaleemme, niin yhtä lailla vallankumous tekee meistä ihmisistä; miehistä ja naisista jotakin muuta, jotakin mille meillä ei ole vielä nimeä. Syy- ja seuraussuhteet käyvät tarpeettomiksi. Näin tuleva vallankumous antaa meidän ymmärtää. Kaikki tulee muuttumaan. Kaikelle olemassa olevalle on aika jättää jäähyväiset. Nyt on viimeinen tilaisuus kokea liha, eivätkä nämä pimeydessä toisiaan hakevat miehet ja naiset totisesti epäröi. Hätäisimmät yhtyvät toinen toisiinsa häiriintymättä sivustakatsojista. Eivätkä muut tästä julkeudesta piittaa, sillä julkeudelle ei ole enää sijaa, kun vallankumous tulevan aamun tunteina vyöryy kaupunkiin.

Jatkan matkaa vanhan paraatikentän poikki, missä sotilaiksi koulutettavat nuorukaiset ovat sulkeistaneet, harjoitelleet marssimaan, opetelleet aseiden käsittelyä sekä hoilanneet rujoja lauluja tappamisesta. Kellertävää valoa tuottavien lamppujen valossa kaikki näyttää kuin vanhalta elokuvalta. Lähellä sotilasmuistomerkkiä tanssii vanha pariskunta. Vanhukset ovat painautuneet tiiviisti toisiaan vasten, ja vaikka jalkojen liike on jo rajallista, näkee heti, että molemmat ovat kokeneita tanssijoita. Liikeradat ovat sulavia, hienovaraiset eleet sormien ojennuksineen ja päiden nyökkäyksineen jalostavat kokonaisuuden taidokkaaksi esitykseksi, jota on ilo seurata. Ensi alkuun luulen, että vanhukset tanssivat kauempaa nuotion äärestä tulevan kitaransoiton tahtiin, mutta tovin tanssia seurattuani havaitsen, etteivät musiikki ja tanssi ole sopusoinnussa keskenään. Vasta siirryttyäni liki tanssijoita, tajuan vanhusten itse loihtivat musiikin tanssilleen. Toinen toisensa korviin kuiskien nainen ja mies keinuvat hyräilemänsä sävelmän tahtiin. Kuka tietää, jos vanhuksilla riittää voimia, he ehkäpä tanssivat aina aamunkoittoon asti. Jätän vanhukset taakseni ja suuntaan kohti hiekkakenttää, missä on lasten leikkipaikka sekä nuorille rakennettu skeittiparkki kouruineen ja hyppyreineen. Paikalla on lapsiperheitä ja nuorisoa lautoineen, mutta myös paljon muuta väkeä, joka ilmiselvästi odottaa jotakin alkavaksi. Työnnyn ihmisjoukkoon ja otan paikkani juuri sopivasti, sillä siinä samassa klovnit ilmaantuvat näkyviin kasarmin takaa nopeasti lähestyvänä jonomuodostelmana. Klovneja on kaiken kaikkiaan seitsemän, ja jokainen heistä soittaa jotakin instrumenttia. Ensimmäinen pelleistä hakkaa patarumpua, toinen töötöttää trumpettia, kolmannella on viulu, neljäs soittaa jonkinlaista huilua, viides taivuttelee saksofonia, kuudes rämpyttää kitaraa ja joukon viimeisenä marssiva paiskoo yhteen lautasia. Klovnit soittavat samaa sävelmää, mutta epäpuhtaasti kukin omia kiemuroitaan lisäten, ikään kuin jokainen soittaja pyrkisi sysäämään toverinsa tieltään ja siten pääsemään yksin parrasvaloihin yleisön eteen. Kokonaisuus on hallitun kaoottinen, juuri niin naurettavan vakavamielinen kuin klovneilta sopii odottaa. Pellet marssivat heitä seuraavan joukon eteen ja asettuvat riviin kasvot yleisöön päin. Kun kappale on soitettu loppuun, yleisö puhkeaa suosionosoituksiin. Klovnit tarkastelevat yleisöään vaitonaisina, välistä vierustoveriensa puoleen kääntyen. Sanaakaan ei sanota, sen sijaan pellet kohauttelevat olkapäitään, pudistelevat päitään ja vilkuilevat hämillään sinne, mistä hetki sitten ilmaantuivat. Kun taputukset ja huudot yleisön joukosta ovat laantuneet, laskeutuu paikalle hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan skeittirampin suunnalta kantautuva pauke ja kolina. Klovnit katselevat edelleen ääneti yleisöä ja yleisö tähyilee pellejä. Sieltä täältä yleisön joukosta on kuultavissa tirskuntaa ja puolittaisia huudahduksia. Viimein se klovneista, joka soittaa pitkää metallihuilua, kurottaa päätään eteenpäin ja lausuu yleisölle: Mitä te täällä teette? Ettekö te tiedä, että vallankumous tulee aamulla? Yleisö puhkeaa nauruun, suosionosoituksia tulvii niin kättentaputusten kuin vislausten muodossa. Joku innostuu huutamaan: Eläköön, eläköön, kauan eläköön! Tähän huutoon toinen klovneista, se joka soittaa patarumpua, tarttuu vaientaen yleisön terävällä käden liikkeellä. Pelle astuu askeleen kohti yleisöä ja kysyy: "Kuka teistä voi