Ylämaan kapinalliset

By Kaisa Ikola

1700-luvun alussa eletään Skotlannin kohtalonvuosia, ja koko Ylämaan elämäntapa on uhattuna. Megin tytär Kitty on tunnettu niin kauneudestaan kuin turhamaisesta ja voimakastahtoisesta luonteestaan. Skotlannissa jakobiittikapinat uhkaavat kaataa Englannin valtaistuimen, ja myös Kitty on valmis taistoon. Historiallisten yhteenottojen keskellä nuori Kitty kapinoi perheen ja klaanin odotuksia vastaan sekä yrittää löytää paikkansa rakkauden myllerryksissä.

"Ylämaan kapinalliset" on kolmiosaisen Ylämaa-sarjan viimeinen teos, joka vie lukijan skottisankareiden seikkailuihin keskelle lumoavan kauniita nummia ja tarunhohtoisia linnoja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 26, 2020
• ISBN: 9788726482591

Book preview

Ylämaan kapinalliset

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1995, 2020 Kaisa Ikola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726482591

1. e-book edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

"Appin sijaitsee rannikolla ja on hedelmällistä ja kaunista seutua; maaperä on hyvää sekä viljanviljelyyn että laiduntamiseen. – Tämän alueen ihmiset ovat pitkiä, vahvoja ja hyvinvoipia, he ovat tavallaan protestantteja, mutta, kuten on havaittu, suosivat papistoa, joka ei ole vannonut uskollisuudenvalaa, ja ovat suorastaan mielipuolisia innossaan palauttaa Stuart-suku valtaistuimelle."

The Highlands of Scotland in 1750

Sanaselityksiä

Alba (gael.) – Skotlanti

Aonghuis – Angus-nimen gaeliläinen muoto

Beannachd leat (gael.) – ole siunattu

Bòcan (gael.) – kummitus

Bonnie (skotl. murretta) – kaunis, korea

Calum – Malcolm-nimen gaeliläinen muoto

Cateran – karjanrosvo, skoteista käytetty halventava nimitys

Chevalier (ransk.) – ritari; Charles Edward Stuartista käytetty nimitys

Chevalier St. George (ransk.) – Pyhän Yrjön ritari; Jaakko Stuartista käytetty nimitys

Claymore – raskas skottilainen lyömämiekka

Dhé! (gael.) – hyvä Jumala!

Dhia gleidh sinn! (gael.) – Jumala varjelkoon!

Ghràidh (gael.) – rakas

Gillie (gael.) – päällikön seurueen mies

Giorsal (gael.) – sulotar

Haggis (engl.) – lampaan sisälmyksistä ja kaurajauhoista valmistettu skotlantilainen ruokalaji

’Ille (gael.) – poika

Jakobiitti – Jaakko Stuartin kannattajista käytetty nimitys

Lachuinn – Lachlan-nimen gaeliläinen muoto

Lairdi (skotl. murretta) – tilanherra

Laochain (gael.) – sankari (hyväilysana)

Ma foi (ransk.) – kunniani kautta!

Mairead – Margaret-nimen gaeliläinen muoto

M’eudail (gael.) – kultaseni

Mhóir (gael.) – minun

Mo bhean (gael.) – vaimoni

Mo cridhe (gael.) – sydämeni

Mo Dhia, ane laird oig! (gael.) – Jumalani, onko se nuori lairdi!

Mon ami (ransk.) – ystäväni

Oig (gael.) – nuori, nuorempi

Philabeg (gael.) – kiltti

Pibroch (gael.) – säkkipillillä soitettu sävelmä

Plaid (engl.) – ylämaalaispuvun viitta

Saighdear dearg (gael.) – punainen sotilas, so. punatakki

Sassenach (gael.) – englantilainen

Sgian dubh (gael.) – tavallisesti sukassa pidettävä veitsi

Slogan (gael.) – sotahuuto

Sporran (gael.) – ylämaalaispuvun laukku

Tartan – kansallispuvussa käytetty ruudullinen kangas

Tearlach – Charles-nimen gaeliläinen muoto

Whig – Hannoverin hallisijasuvun kannattajista käytetty, alkuaan halventava nimitys

Prologi

1.5.1707

Glasmoren kartano Appinissa Uisge an Tobar -joen rannalla oli synkän hiljainen. Varhain aamulla oli Alexander Stewart käynyt nostamassa salkoon surunauhoitetun Skotlannin lipun, ja vaikka aurinko paistoi ja taivas kaikui lintujen laulusta, nuo mustat hulmuavat nauhat tuntuivat vievän kaiken ilon tästä toukokuun päivästä.

Sisällä salissa Alexander tuijotti ulos ikkunasta tajuamatta, miten vihreä nurmikko oli ja miten kukat avasivat nuppujaan. Hän ei nähnyt silmissään mitään muuta kuin kaksi tulikirjaimin kirjoitettua sanaa: Yhdistynyt kuningaskunta.

– Sandie. Hänen vaimonsa Margaret oli kulkenut huoneen halki niin äänettömästi, ettei mies ollut kuullut hameiden kahinaa. – Täytyyhän sinun tulla syömään.

– Kiitos, ei ole nälkä. Anna Malcolmin syödä vanukasosuuteni, hän pitää siitä.

– Kuule nyt. Meg pyörähti miehensä eteen ja ravisteli tätä lempeästi. – Me kaikki tiedämme, että poliitikot ovat typeryksiä, mutta sen tähden ei tarvitse näännyttää itseään nälkään!

Sandie katsoi alas vaimonsa vinoihin pikimustiin silmiin.

– Nälkään nääntymisen vuoksihan me juuri jouduimme tähän onnettomuuteen!

Meg huokasi toivottomana. Itse asiassa hän oli täsmälleen samaa mieltä Sandien kanssa, mutta toivoi silti, ettei tämä olisi vain seissyt siinä niin synkän näköisenä. Eiväthän he voineet mitään asiain tilalle.

Oli kulunut lähes kolmekymmentä vuotta siitä, kun Meg ja Sandie oli vihitty Corrie an Currassa. He olivat olleet niin hupsun onnellisia yhdessä – joskus Megistä tuntui, että ne olivat viimeiset onnen ajat, jotka elämällä oli hänelle tarjottavana. He olivat saaneet kaksi tytärtä, Maryn, joka oli ollut jo yhdeksän vuotta naimisissa lochaberilaisen Andrew Cameronin kanssa, ja Faithin, joka yhä oli naimaton, ja lopulta kauan kaivatun pojan, ja sitten maailma olikin kääntynyt ylösalaisin. Ensin Kaarle II oli kuollut ilman laillista perillistä ja hänen julkikatolinen veljensä Jaakko oli kruunattu kuninkaaksi – Jaakon katolistamisyrityksiin kyllästynyt parlamentti oli kutsunut hallitsijaksi Vilhelm Oranialaisen, joka oli naimisissa Jaakon tyttären Marian kanssa – Jaakko oli paennut Ranskaan, mutta joukko hänen skotlantilaisia kannattajiaan, jakobiitteja, oli noussut kapinaan Dundeen varakreivin johtamina. Kapina, johon niin Sandie kuin Megin veli Keithkin olivat satojen muiden tavoin osallistuneet, oli kukistettu Dunkeldissa, minkä jälkeen uusi kuningas oli vaatinut uskollisuudenvalaa Ylämaan klaaneilta.

Koska Glencoen MacDonaldien päällikön vala oli myöhästynyt muutamia päiviä, oli joukko Glenlyonin Campbellin johtamia sotilaita murhannut klaaninpäällikön ja 36 hänen klaaninsa miestä, naista ja lasta – Meg vapisi vieläkin sen muistaessaan, sillä Glencoen Mac-Donaldit olivat sukua hänelle ja lisäksi Appinin naapureita – ja sitten olivat kuolleet Sandien vanhemmat vain muutaman viikon välein – ja lopulta oli tullut viesti, että Megin veli Will, joka oli ollut erään englantilaisen laivan ensimmäinen perämies, oli hukkunut.

Kaikista näistä suruista hän oli jotenkin selvinnyt, mutta selviäisikö hän tästä? Selviäisikö Skotlanti tästä? Sillä uusi vuosisata oli tuonut vain uuden tuskan. Tänä päivänä, toukokuun ensimmäisenä, Skotlanti oli liitetty Englannin kanssa Yhdistyneeksi kuningaskunnaksi. Ei auttanut, vaikka hallitsijana oli ollut vuodesta 1702 lähtien Anna Stuart; Englannin parlamentti oli päättänyt, että mikäli Anna kuolisi ilman perillisiä, valta siirtyisi Hannoverin vaaliruhtinatar Sofialle ja hänen jälkeläisilleen.

– Mutta täytyyhän unionissa olla jotakin hyvää, yritti Meg vakuuttaa. – Tarkoitan – eihän parlamentti olisi suostunut siihen muuten! Saammehan me avustussumman – kokonaista 400 000 puntaa – saamme pitää omat lakimme…

– Avustussumman! pärskähti Sandie äärimmäisen halveksivasti. – Se on hinta, mo cridhe; hinta siitä, ettemme tuota harmia herroille englantilaisille! Äläkä tule puhumaan minulle parlamentista. On vain yksi parlamentti, ja se on Lontoossa – ylähuoneessa tulee istumaan 190 englantilaista ja vain 16 skotlantilaista lordia – käsitätkö! Sassenachit voivat puhaltaa skottien mielipiteet piiloon maton alle kuin kiusallisen pölyn!

– Entä… kauppa? Meg koetti epätoivoisesti keksiä jotakin hyvää tästä kauheasta unionista. – Se vapautuu…

– Cromwell vapautti kaupan, Sandie vastasi hiljaa. – Sinä olet Mary Fraserin tytär, sinun pitäisi tietää! Halvat englantilaiset tuotteet tulevat taas rajan yli, ja kuka silloin enää ostaa mitään skotlantilaista? Meidän kauppamme kuolee, ja saatpa nähdä että jollakin konstilla ne lierot luikertelevat meidän tuomioistuimiimmekin. Neljäsataa vuotta me olemme olleet vapaita ja itsenäisiä, Meggie! Neljäsataa vuotta me olemme taistelleet milloin etelärajalla, milloin Ylämaalla! Neljäsataa vuotta meidän miehemme ovat vuodattaneet vertaan tämän maan edestä – ja entä nyt? Nyt meidän isänmaamme on murhattu, kuten lordi Belhaven viime syksynä sanoi – jospa se olisi murhattu miekalla eikä sulkakynällä! Sandie peitti äkkiä kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

Meg seisoi järkyttyneenä miehensä vieressä. Hän tiesi kyllä, ettei Sandie liioitellut, niin paljon hänkin englantilaisia tunsi. Nämä olivat kyllästyneet taistelemaan Skotlantia vastaan ja päättäneet rauhoittaa sen kerralla.

– Isä!

Ruokasalin ovi oli avautunut ja siitä kurkisti pieni vaalea pää. Meg hymyili surumielisesti. Hän oli synnyttänyt miehelleen pojan vasta nelikymmenvuotiaana, ja niinpä 7-vuotias Malcolm olikin koko talon lemmikki. Tämä työnsi oven kokonaan auki ja astui sisään näyttäen hyvin huolestuneelta.

– Miksi isä itkee?

Sandie hillitsi itsensä ja kääntyi.

– Etkö sinä ole syömässä päivällistä, ’ille mhoir? hän kysyi.

– Minä söin jo. Malcolm tuli ikkunan luo. Hänellä oli isänsä vaalea taipuisa tukka ja äitinsä tummat salaperäiset silmät, jotka nyt olivat laajenneet pelästyksestä. – Onko joku kuollut?

– On, poikaseni. Sandie nosti Malcolmin syliinsä. – Skotlanti on kuollut.

– E-ei, Malcolm vastusti epävarmasti ja vilkaisi äitiinsä. – Eihän ole!

– Kyllä se on. Englantilaiset ovat tappaneet sen.

– Mutta minä tapan englantilaiset! Malcolm huudahti äkkiä ja iski nyrkkinsä isänsä rintaan kuin vahvistaakseen sanojaan. – Minä menen sotaan niin kuin isoäiti ja isoisä ja isä ja Keith-eno… Ja minä tappelen niin kauan, että englantilaiset menevät koteihinsa ja antavat meidän olla rauhassa!

Meg nauroi pienelle miehenalulle, jolla oli niin kovin kelttiläinen luonto.

– Sitten, pikku soturi, minä luulen että joudut tappelemaan tuomiopäivään asti, hän sanoi pehmeästi.

Nuori jakobiitti 1715–1716

On hyvä, että koko Skotlannin Ylämaa on nyt nousemassa kuninkaan ja maan puolesta.

Marin jaarlin kirjeestä Invernonin Jack Forbesille 9.9.1715

1. luku

Malcolm Stewart

Heinäkuun lopun aamu armon vuonna 1715 oli valjennut sumuisena ja viileänä. Skotlannin Ylämaan nummet kimalsivat kasteesta, vaalea utu oli peittänyt järvet, ja kosteus tunki punaisten sotilastakkien alle.

Kahdeksas ratsuväkikomppania oli lähtenyt Glasgow’sta kaksi päivää aiemmin. Heidän oli määrä jäädä talvileiriin Appiniin ja pitää yllä järjestystä Stewartin kuumaverisen klaanin keskuudessa. Miehet olivat väsyneitä, hevoset samoin; vain toisinaan joku yritti piristää tunnelmaa jollakin kömpelöllä sukkeluudella skotlantilaisista.

– Meidän olisi pitänyt leiriytyä yöksi, sanoi edellä ratsastava eversti adjutantilleen. – Mutta luulin, ettei Clachan Gleniin ole enää pitkälti.

– Clachan Glen, mutisi adjutantti huonotuulisesti ja värisi kylmästä. – Mikä nimi!

– Se merkitsee Laaksokylää, eversti hymähti. – Lähistöllä kuuluu olevan jokin kartanokin – ehkä tapaamme myös sivistynyttä väkeä. Älkääkä näyttäkö noin huonotuuliselta. Minäkin olen ylämaalainen.

Adjutantti ryhdistäytyi. Hän oli uusi virassaan ja tahtoi tehdä hyvän vaikutuksen everstiin.

– Luuletteko, että meitä tarvitaan täällä, sir?

– Ylämaalla tarvitaan aina sotaväkeä rauhoittamaan klaaneja, se on minun mielipiteeni. Ja nyt hallitus aavistaa kapinaa – jakobiitit eivät sulata uutta kuningasta.

– Jaakko Stuartinko he tahtovat?

– Tietysti, olihan hänen isänsä kerran hallitsijamme. En millään muotoa aio esiintyä jakobiittisesti, mutta mielestäni parlamentti olisi voinut sittenkin tehdä paremman valinnan. Kansa luottaisi enemmän kuninkaaseen, joka puhuisi sen omaa kieltä.

Adjutantti kätki naurahduksensa yskäisyyn. Kohta vuoden Yhdistynyttä Kuningaskuntaa Anna Stuartin kuoleman jälkeen hallinnut Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö istui tällä hetkellä aamiaisellaan Buckinghamin palatsissa, mutta puhui seuralaisilleen saksaa.

– Kuulkaahan, Smith, eversti samassa jatkoi, – luuletteko että olemme menossa oikeaan suuntaan? Laskujeni mukaan meidän pitäisi nyt olla tuossa kylässä.

– Minun suuntavaistoni ei petä koskaan, vakuutti adjutantti, – mutta ehkä olisi ollut parempi ottaa opas. Tämä kirottu sumu! Eihän täällä näe kyynärän vertaa eteensä.

– Minä näen kuitenkin puita, ja kartan mukaan Clachan Glenin lähellä on metsä. Eversti katsoi kelloaan. – Puoli yhdeksän – meidän on täytynyt kulkea harhaan jossakin. No, nyt vain ratsastamme metsän halki ja… Seis!

Sotilaat seisauttivat kummissaan ratsunsa. He olivat nyt metsikön laidassa; tiheä kuusikko reunusti aukealle johtavaa polkua, ja aivan polun toisessa päässä makasi ylämaalainen ase käsissään. Sumu alkoi hitaasti hälventyä, ja sini-puna-vihreä tartani loisti kirkkaana oksien lomasta.

Äkkiä aukion toisesta laidasta ilmestyi siro kauris. Se nuuhki ilmaa, mutta tuuli kävi ylämaalaiselle suotuisasta suunnasta, ja niin eläin lähti ylittämään aukeaa. Sen ollessa tuskin aseenkantaman päässä kajahti laukaus. Kauris loikkasi ilmaan, putosi polvilleen ja kierähti siitä kyljelleen.

Metsästäjä hypähti esiin, riensi saaliinsa luo ja veti puukon kilttihameensa vyötäröllä roikkuvasta tupesta. Uteliaana eversti kannusti ratsuaan, ja Kahdeksannen ratsuväkikomppanian alkupää saapui paikalle parahiksi nähdäkseen ruohon punertuvan eläimen verestä.

Kuullessaan kavioiden kopseen ylämaalainen käännähti verinen puukko kädessään. Everstin yllätykseksi hän oli vasta poika, vaikkakin kookas ja leveäharteinen. Paksu vaalea tukka oli leikattu lyhyeksi leuan tasalta, ja hyvin tummat silmät tuijottivat vieraita valloittajia täynnä ylpeää uhmaa.

– Oletpa aika peto ampumaan, eversti sanoi gaeliksi, sillä englantia poika tuskin ymmärtäisi. – Mikä on nimesi?

– En puhu vanhaa kieltä punatakin kanssa, tiuskaisi nuori metsästäjä hyvällä englanninkielellä. – Olen Glasmoren Malcolm Stewart.

– Vai niin, isäsi on siis kartanonherra?

– Hän on Glasmoren lairdi. Malcolm ryhdistäytyi kuten ainakin ylämaalainen, joka mainitsee sukunsa ikivanhan talon nimen.

– Glasmoren? Ahaa, tarkoitat tuota kartanoa? Eversti viittasi harmaaseen muuriin, joka pilkahti näkyviin puiden lehvien lomitse. – Älä nyt näytä noin vihamieliseltä, me olemme ystäviä.

– Englantilainen sotilas ei voi milloinkaan olla Alban pojan ystävä. Tummissa silmissä leimahti. – Minulla on kuninkaan nimi ja vaakunassani on tammi, enkä koskaan nöyrry sassenachin edessä!

– Älähän nyt, minä olen yhtä lailla skotti kuin sinäkin. James MacDonald on nimeni, eversti sotilasarvoni ja Glencoe synnyinpaikkani.

– Olette skotlantilainen – ja palvelette sitä kurjaa hannoverilaista – ja kannatte MacDonaldin nimeä!

– En voi mitään nimelleni.

– Kuinka kukaan Glencoen MacDonald voi alentua… Malcolm puri huultaan ja puristi tiukemmin puukkonsa kahvaa.

– Niin, tiedän että ajattelet tuota ikävää verilöylyä. Mutta minä olen kunnon whig siitä huolimatta, ja voisin toimittaa sinut hirteen noista sanoistasi, kiusoitteli eversti, jota huvitti pojan kiihkeä jakobiittisuus.

– Voittehan yrittää! Poika sieppasi ruohikkoon laskemansa musketin.

– Oletpa sinä kiivas! No, pane pois tuo ase. Me aiomme asettua talvileiriin muutaman mailin päähän, enkä tahtoisi, että ensi töikseni joudun pidättämään sinun kaltaisesi poliitikon. Eversti MacDonald ei voinut olla härnäämättä tätä uutta tuttavuutta.

Malcolm käännähti äkkiä ympäri ja vihelsi niin kimakasti, että hevoset säpsähtivät. Pian metsiköstä ilmestyi kahta ratsua taluttaen toinen poika, ilmeisesti saman ikäinen mutta tummempi ja lyhyempi. Nähdessään punatakit hän tapaili puukkoaan.

– Eivät ne tee mitään, Angus, Malcolm sanoi gaeliksi. – Uhoavat vain. Tuo Dubh tänne.

Angus totteli, mutta hänen kyräilevä katseensa ei hetkeksikään irronnut sotilaista.

– Jos ne yrittävät koskea teihin, laird oig, niin minä kyllä… hän mutisi.

– Tappelen yksin, jos tapella tahdon, Malcolm ilmoitti ja heilautti kauriin ruhon hevosen selkään. Sitten hän sanoi eversti MacDonaldille englanniksi: – Toivon teidän lähtevät pois Glasmoren mailta. Miksi ette pystytä leiriänne Argyleen? Sittenpähän Campbellit saisivat palvella engelsmanneja kyllikseen!

Pari punatakkista Campbellia mulkaisi nuorta Stewartia raivoissaan, mutta ei everstin vuoksi uskaltanut ryhtyä rangaistustoimenpiteisiin. Malcolm kiipesi hevosensa selkään ja painoi päähänsä sinisen lakin, jonka valkoinen risti – Stuartien puolustajien merkki – loisti uhkaavasti auringossa.

– Menkää nyt, hän sanoi kuin kenraali. – Ja varokaa klaaniani – me Stewartit emme pidä teidänkaltaisistanne vieraista.

– Yritämme olla ärsyttämättä arvoisaa klaanianne, eversti vakuutti nauraen ja käänsi ratsunsa. – Näkemiin, Glasmoren Malcolm Stewart! Malcolm ei vastannut. Mutta kun eversti vilkaisi taakseen, hän näki pojan puukon, joka oli jo välillä ollut tupessa, lipuneen taas esiin.

2. luku

Uutisia

Sumuisen aamun ja aurinkoisen päivän jälkeen oli tullut himmeä ilta. Clachan Glenin kylässä suljettiin ikkunaluukkuja, ja Glasmoren vanha kartano oli sekin vihdoin hiljentymässä yön lepoon.

Glasmore ei ollut paljon muuttunut vuosien kuluessa. Ehkä suuren salin seinät olivat vähän tummemmat, ehkä iso soittokollo kiviaulassa Stewartien vaakunan yläpuolella oli hiukan pölyssä – mutta elämä kartanossa oli pysynyt samana. Alexander-lairdi oli rakastettu ja kunnioitettu, Meg-rouva tunnettiin ankarana mutta oikeudenmukaisena emäntänä, ja koko Clachan Glen kadehti sydämestään James MacRobia, josta oli tullut lairdin gillie sillä oikeutuksella, että hänen isänsä Duncan oli kantanut lairdin isän miekkaa. Jamesin pojasta Angusista oli tullut laird oigin, Malcolmin, uskollinen seuralainen ja puolustajakin. Viimeksimainittuna hän osoitti suurta hienotunteisuutta; jos Malcolm aikoi tapella arvoisensa nuoren kartanonherran kanssa, pysyi Angus sivussa, mutta ei sallinut yhdenkään alemmassa asemassa olevan loukata tätä.

Sinä iltana MacRobit olivat menneet mökkiinsä kylään, palvelustytöt lähteneet nukkumaan ja vain Jennie MacColl pesi suuressa keittiössä illallisastioita. Jennie oli neljissäkymmenissä oleva reipasotteinen naisihminen, Clachan Glenin lapsenpäästäjä, joka toisinaan auttoi kartanossa; häntä ihailtiin suuresti, koska hän oli saanut auttaa laird oigin maailmaan. Jennien mies Hugh, suutari, valmisti lairdin perheen kengät ja piti tätä erikoisena kunnianosoituksena.

Suuressa salissa oli hiljaista sinä iltana. Takassa paloi tuli, salaperäiset varjot tanssivat gobeliinein peitetyillä kiviseinillä, ja lairdin perhe oli kerääntynyt puhdetöineen lämpimän takan eteen. Meg ja Faith, joka oli jo täyttänyt seitsemänkolmatta vuotta ja saanut vanhanpiian maineen, ompelivat; heidän välissään oli perheen esikoisen, Maryn, tyhjä tuoli, jota Meg ei hiukan taikauskoisena antanut viedä pois.

Sandie selaili sanomalehteä, jonka oli päivällä saanut Glasgow’sta. Sen oli tuonut muuan vääräsäärinen ylämaalainen, joka oli luonut lairdiin kunnioittavan katseen; ajatella, että tämä ymmärsi noita salaperäisiä merkkejä ja pystyi lukemaan, mitä lehdessä sanottiin – aivan kuin pastori itse!

Lehti oli kolme viikkoa vanha ja täynnä innokkaiden, likaisten sormien jälkiä, mutta se kiinnosti Sandieta silti. Glasmoreen ei tullut uutisia liian usein. Hän oli huolestunut hallituksen otteista ja siitä, miten Ylämaa niihin vastaisi. Oikeastaan olisi paras käydä Ardshielin luona – tämä varmasti tiesi mitä Appin aikoi. Kahdeksan vuotta oli kulunut unionin alkamisesta, eikä Sandie ollut erehtynyt niissä ennustuksissa, joita oli toukokuussa 1707 lausunut. Englantilaiset katsoivat tosiaan ostaneensa Skotlannin ja kohtelivat sitä nyt armeijan avulla kuin omaa omaisuuttaan ainakin.

Malcolmkin luki, mutta hänen sylissään oli lehden sijasta isän hyllystä löytynyt paksu lakikirja. Oikeuslaitos oli kiinnostanut poikaa aina siitä alkaen, kun hän oli tullut tarpeeksi vanhaksi ymmärtämään, ettei voinut tappelemalla voittaa englantilaisia, ja saanut pontta eräästä isän lausahduksesta: Edinburghin tuomarit ja asianajajat olivat kiinnostuneita palkkioistaan paljon enemmän kuin asiakkaistaan, jotka toisinaan olivat lukutaidottomia ja laista täysin tietämättömiä ylämaalaisia. Juuri maanmiehiään Malcolm tahtoi auttaa, ajaa heidän oikeuttaan ja katsoa, ettei heitä petettäisi. Siksi hänen sormensa kulki kellastuneella sivulla hitaasti riviltä riville ja huulet liikkuivat hiljaa pojan yrittäessä ymmärtää vaikeaselkoista lakikieltä. Meg katsoi toisinaan kuopustaan hellästi ja ajatteli, että tämä näytti kerrassaan suloiselta takkatulen kullatessa vaaleat hiukset ja poskien punottaessa ponnistuksesta. Mutta sen verran äiti ymmärsi, ettei sanonut ajatustaan ääneen, sillä se olisi loukannut Malcolmia verisesti.

– Mary ei ole käynyt pitkään aikaan. Faith sanoi äkkiä katkaisten hiljaisuuden. Hänestä oli kasvanut sievä olento, jolla oli hieman vinot tummat silmät ja runsaat ruskeat kiharat, jotka oli koottu suurisilmäiseen verkkoon. Mutta hän oli niin mahdottoman arka ja ujo nuorten miesten suhteen, ettei hänellä ollut tähän mennessä ollut vielä yhtään ihailijaa.

– Hänellä on kiireitä, Glen Aran on iso tila. Meg vaihtoi neulaansa toisenvärisen langan. –