Kun kaikki päättyy

By Kati M. Niiranen

Evan tarina on 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tarina Evan elämästä saaristossa. Eva oli köyhän perheen lapsi, josta kasvoi sitkeä ja rehellinen nainen, jota elämä ei päästänyt helpolla.

Elämän ilot ja surut tulivat tutuksi tälle suomenruotsalaiselle naiselle.
Ja kuten elämällä on tapana, se yllättää tilanteissa, joita ei osaa ennakoida.

Eva joutui usein kohtaamaan muutokset, joihin ei ollut valmis.
Evasta näytti lopulta, että kaikki päättyisi kauhealla tavalla.

Kuitenkin, vielä tänäkin päivänä Evan elämä jatkuu.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 29, 2019
• ISBN: 9789528013259

Kati M. Niiranen

Kati M. Niiranen, esikoiskirjailija. Hän on kiinnostunut ihmistarinoista ja historiasta. Ihmiselämä on kiehtovaa ja monien tarinoiden sarja. Kun kaikki päättyy - on hänen ensimmäinen romaaninsa, joka pohjautuu tositapahtumiin.

Book preview

Sarastus

Aamuauringon sarastus

hiuksiini lankeaa

elämän mutkat

mieleeni kohoaa

jaksanko jatkaa

vai maahanko vajoan

kyynelten valuessa

-Ei, on tehtäväksesi

annettu elämä.

Kuulen kuiskauksen

huudon ja kehotuksen

Niin kuin aurinko

nousen joka aamu

uuteen päivään

toivoen ja eläen

rakastaen eteenpäin

Joku kädestäni pitää

kiinni ja vetää

Tule, tule elämään

älä luovuta.

Minä rakastan sinua!

Sisällysluettelo

EVA

SANDRA-TÄTI

KESÄELÄMÄÄ

EHDOTUS

PÄÄTÖS

INHIMILLISYYS

KUUMA PÄIVÄ

TOIPILAS

NAISET JA MIEHET

YSTÄVYYS

SUORA PUHE

TAUON PAIKKA

HANGON KYLPYLÄ

EDVART

RAKKAUDEN POLKU

TUMMAT PILVET

TOTUUS

KOTIINPALUU

JOULUKORTTI

UUSI TOIVO

ÄITI

VALOKUVAT

VAIKEA VALINTA

KELTAINEN PERHONEN

VUOSITUHAT VAIHTUU

TALO HILJENEE

SÄRKYVÄÄ

KUN KAIKKI PÄÄTTYY

KEVÄT TULEE KUITENKIN

1. EVA

Kaikki lähisaariston ihmiset ovat matkalla sunnuntaikirkkoon tänään, kuten niin monina muinakin sunnuntaiaamuina, myös täältä Peltomaan saaresta, josta Eva oli kotoisin. Peltomaalaiset eivätkä muutkaan lähisaarelaiset nimittäin pääse kirkkoon muuta kuin soutamalla kesäisin. Ellei nyt tietysti asunut kyseisessä kirkkosaaressa. Tämä lähin kirkko sijaitsee läheisellä Lammassaarella, saaren keskiosassa, jota kutsutaan Pappilanmutkaksi

Puukirkko on kauniin näköinen, punamullan ja valkoisen värinen, suuri ja jykevä mutta silti luokseen kutsuvan näköinen. Jos kirkkoa katsoisi ylhäältä, se olisi ristinmuotoinen. Keskeltä kohoaa terävä kärki kurotellen kohti taivasta, kuin johdattaen rukoukset ylös tuulen vietäväksi. Kirkkoa ympäröivät koivut, kukkaistutukset, ja myös hautakivet. Hautausmaa on kirkon ympärillä ja kirkkomaata kehystää puolentoista metrin korkuinen kivimuuri. Sinne on haudattu ihmisiä näiltä seuduilta pitkään, sillä tämä kirkko on rakennettu jo 1600-luvun lopulla. Suuri takorautainen portti on avoinna ottamaan vastaan kirkon pihaan tulijat, samoin kuin kirkon ulko-ovet, jotka myös ovat avoinna pienten portaiden yläpäässä.

Ennen kirkkoon menemistä kirkkoväki tervehtii toisiaan pihalla. Jotkut ovat tulleet ilolla nauttimaan Jumalan sanaa, toiset ovat tulleet vastahakoisina, kiusaantuneina tai jotkut jopa pakotettuina. Kanttori Johansson on vastassa pihalla kättelemässä Peltomaalaisia ja muuta kirkkoväkeä, jota tältä kirkkomaan saarelta sekä lähisaarilta saapuu melko mukavasti.

Kesäkuinen aamupäivä on jo hyvin kuuma, aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Kanttorin otsalla hikipisarat saavat vallan, ja hän pyyhkäisee otsaansa kankaisella nenäliinalla, joka on koristeltu nimikirjaimin J.J. eli Johan Johansson. Hän yrittää kuitenkin hikoilultaan hymyillä tervehtiessään kirkkokansaa, samalla kuitenkin toivoen, että siirryttäisiin jo pian rakennuksen sisälle varjoon, jossa tuuli kulkee ikkunoiden läpi ja tuo vilvoitusta tähän kuumuuteen.

Evalla oli myös kuuma. Ei pelkästään siksi, että aurinko jo paistaa pilvettömältä kesätaivaalta, vaan myös siksi että hän on soutanut kaikilla voimillaan loppumatkan kirkkoon ja Eva tietää myöhästyvänsä. Sen lisäksi hän tietää saavansa pahansuovat katseet, niin seurakuntalaisilta kuin papiltakin. Kanttori Johansson on pahin, hän kun on aina ennenkin ottanut Evan niin sanotusti isälliseen puhutteluun, että Jumalan huoneesta ja pyhästä toimituksesta ei saisi myöhästyä. Mitähän hän tällä kertaa sanoisi? Eva yritti soutaa nopeammin, muutama veto enää ja hän saisi vedettyä veneen rannalle. Pohjan tömähtäessä hiekkarantaan Eva hyppäsi veneestä, sitoi narun pikaisesti läheiseen puuhun, koppasi mukaansa Raamattunsa ja pisti juoksuksi. Pieni hiekkatie johti läpi mäntyjen ja muutamien lehtipuiden lomasta loivaa mäkeä ylöspäin, oikealla olevien vadelmapuskien ohi. Ison kiven jälkeen jo kirkon torni näkyikin. Kovin monta metriä rannasta kirkon ovelle ei ollut, mutta Evan juostessa lähemmäksi hän kuuli jo ensimmäisen virren kajahtaneen ilmoille ja samassa läheisessä koivussa hyppivät pikkulinnut lähtivät lentoon laulun kuullessaan.

Eva pysähtyi kirkon portaille vetämään henkeä ja rauhoittumaan. Hän otti huivin pois päästä kaulalleen, ja astui narisevasta ovesta, joka oli juuri hetki sitten suljettu, sisälle kirkkoon. Narahdus sai takapenkkiläiset kääntymään hänen päin, joidenkin laulu katkesi hetkeksi, kunnes he näkivät tutun tulijan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Eva myöhästyi ja kaikki sen tiesivät. Eva vetäytyi vain äkkiä takimmaiselle penkille vasemmalle puolelle, otti virsikirjan penkin selkämyksestä ja alkoi laulaa mukana.

Se mitä Eva ei huomannut oli se, että hän oli istuutunut naapurinsa Carolinan viereen. Hän nyt ei ehkä ollut juuri se ihminen, kenen viereen Eva olisi halunnut istua, mokomakin juoruilija. Eva katui heti ajatustaan, ei olisi soveliasta ajatella naapuristaan pahaa Herran huoneessa. Mutta heti kun hän täältä pääsisi, hän lähtisi hippulat vinkuen takaisin soutamaan, ettei Carolina kerkeäisi hänen veneensä kyytiin. Saisi tulla jonkun muun kyydillä, olihan hän tänne päässytkin jonkun muun kuin hänen mukanansa. Carolina kun aina puhuu selän takana hänestä. Mokomakin, kyllä Eva kuuli muilta mitä Carolina oli hänestäkin sanonut ja juuri nyt hän ei olisi kestänyt tämän seuraa yhtään pisaraa. Hänen mielestänsä Carolinasta oli tullut katkera juoruakka. Carolina oli jäänyt leskeksi nuorena, hänen miehensä Peter oli hukkunut ollessaan verkkoja nostamassa tuulisella säällä merellä. Carolinan mies oli kuulemma ollut hyvin ärhäkkä mies. Eva ei uskonut, että heidän avioliittonsa, sen mitä sitä kesti, oli ollut kovin onnellinen. Eva silti sääli Carolinaa tästä asiasta. Ei hän Peteriä ikinä tavannut, hukkumisesta oli jo viisi vuotta, mutta Carolina aina aika ajoin kehui edesmennyttä miestään. Mutta Carolina itse oli muiden mukaan muuttunut katkerammaksi elämälle, ja enemmän kiinnostuneemmaksi muiden asioiden puimisesta. No, sen Eva ainakin hänen naapurinaan oli huomannut.

Eva oli oppinut tuntemaan naapurinsa, hän huomasi miten pahansuopa juoruilija tämä oli. Tarkoituksellisesti tai ei, mutta Carolina oli aina tunkemassa nenäänsä toisten asioihin ja kertomassa niitä sitten pitkin kylää. Eva sitä ja Eva tätä, kyllä se tuo Gustavin tyttö Eva on sellainen miesten silmälle, tai hunsvotti, tai ei osaa perunaakaan

peltoon laittaa tai ihan mitä vaan Carolina ikinä keksi. Ja ehkä Evan mielestä kaikkein loukkaavinta oli se, että Carolina sanoi muille usein hänen kuullen, että ei se Eva ikinä miestä saa, tuollainen nirppanokka. Siskot olivat erilaisia, paljon rauhallisempia ja hillitympiä.

Kyllä, kyllä. Ei Evalla enää käy sääliksi Carolinaa. Olkoon omissa oloissaan. Harmi vain, että melkein joka päivä häntä pitää nähdä, sillä Carolinan talolle johtaa tie juuri Evan pienen talon poikki. Siitäkin Carolina jaksaa aina valittaa. Viimeksi eilen tuli valitusta siitä, että hän ei muka pidä tarpeeksi huolta tienvierustan pensaista, jotka kurottavat oksansa tien puolelle. Ettei hevoskärryllä muka kohta pääse kulkemaan mutkasta, kun Eva ei ole tarpeeksi keväällä oksia leikannut pois.

Evaa alkoi eilen sen verran suututtamaan, että hän oli koko helkatin syreenipuskan oksat katkaissut tyvestään kokonaan. Kyllä hänen pihallaan syreenipensaita riitti. Tuo mistä Carolina nyt oli taas eilen valittanut, oli pieni rotisko. Eipähän enää valittaisi hänelle siitä. Ei Carolinalla ollut itsellään edes hevoskärryjä hevosesta puhumattakaan, vaan naapurin isännän kärryjen mukana hän kulki, tai veneellä.

Jälkikäteen Evaa tietenkin harmitti, miksi antoi Carolinan vaikuttaa itseensä tuolla tavalla, että koko pienen mutta kauniin syreenin katkaisi, kun se teki jo kivasti kukkaakin tänä vuonna.

No, siitäkin Carolina saisi taas lisäaiheen pilailla hänen kustannuksellaan, ettei puutarhan hoitokaan onnistu.

Evan ajatus karkaili penkissä istuessa, sillä niin monta kertaa hän oli kuitenkin samantapaisen saarnan kuullut. Eva toivoi, että pappi Eriksson oppisi saarnaamaan jotain uutta, mutta minkäpä sitä, vanha kirja, jonka tarinat eivät muutu. Tosin eräs maallikkosaarnaaja, joka kylällä kiersi, puhui niin kuin Eva ei ollut ikinä kuullut, hän mietti syitä ja seuraamuksia eri tavalla, vaikkakin puhui samoista tutuista kohdista. Eva kaipasi jotain uutta opittavaksi, niin tässä aiheessa kuin muutenkin. Eva rakasti opiskella kieliä, vaikkei materiaalia juuri ollutkaan saatavaksi. Hänhän osasi tietysti ruotsia äidinkielenään, mutta myös suomen kieltä ja jotain venäjäksikin. Ruotsin kieli on äidinkieli ihmisillä, jotka täälläpäin asuvat, myös hänen perheessään oli puhuttu vain ruotsia. Tosin hänen tätinsä eli äidin sisar puhuu sujuvaa suomea ja venäjää, joita tämä on oppinut. Täältä se tätikin on lähtöisin ja äidinkieli ruotsi, mutta kyllä täällä suomeakin oppii. Isä sanoi Evalle usein eläessään, että Evalla on kielipää. Niitä hän on yrittänyt lukea nytkin, hän rakastaa kielten lisäksi kaikenlaista uusien taitojen oppimista. Ja suomea hän on hyvin oppinut, sillä hänen nykyinen isäntänsä oli suomenkielinen, vaikka muita kieliä puhuukin sujuvasti vaimonsa kanssa.

Eva on myös oppinut ompelemaan jo nuorena tyttönä äidiltään saaman opin mukaisesti, samoin hän oli vähitellen oppinut ruoan laiton ja leipomisen ja kaikenlaiset kotityöt. Tosin hänen leivoksensa eivät läheskään aina onnistuneet. Kotieläinten hoito sujuu häneltä ja puutarhan hoitoa hän mielestään myös on oppinut, sen totesi hänen sisarensakin käydessään kylässä. Vaikkei hän siinä hyvä ole, perusasia kuten kasvien kastelu unohtuu häneltä usein. Hän oli jo nuorena päättänyt mennä piiaksi jonnekin taloon ja hyvän paikan hän oli saanutkin. Kaikenlaisia haaveita hänellä oli, mutta että toteutuuko ne ikinä, sitä Eva ei tiennyt. Toki hän jo nuoresta tytöstä saakka haaveili ihanasta miehestä, jonka kanssa hän menisi naimisiin. Mutta hän itse oli melko köyhästä perheestä. Isä oli kipparina laivalla, äiti oli aikaisemmin myös piikana. Äiti viimeaikoinaan puuhaili kotosalla kaikenlaista, mutta auttoi vielä myös naapurin isännän tilalla. Omia laidunmaita heillä ei ollut. Vain vuokramaa heidän talonsa ympärillä, jonka he olivat vuokranneet edelliseltä isännältä Danielssoneilta, tilallisilta muutaman kilometrin päässä viereisessä Lehtisaaressa.

Evan ajatusten kulku jatkui kirkon jälkeen kotiin soutaessa. Hän onnistui karkaamaan kirkosta ensimmäisten joukossa takapenkiltä niin, ettei Carolina kerennyt hänen lähtöään näkemään. Eva huomasi tämän menneen heti juttelemaan Danielssonien vanhalle rengille. Ihanaa, Eva sai rauhassa jatkaa olemistaan, koska tänään hän ei olisi jaksanut enää Carolinan ylimielisyyttä.

Danielssonien, jonka maihin kuului hänen edesmenneen vanhempiensa talo, oli myös ollut se pariskunta, joka palkkasi Evan alun perin töihin tilalle. Pienen haastattelun jälkeen hän pääsi piiaksi, kun Eva oli viisitoista. Se oli Evalle jotain todella suurta. Hän oli vasta nuori tyttö, mutta perheen vanhempia siskojaan ja äitiään katsoessa oli oppinut kaikenlaista ja tottunut työntekoon kotonaankin. Tällä tilalla piikana työskennellessään hän viihtyi ihan hyvin, isäntäkin oli ollut mukava ja huumorintajuinen. Tosin joskus isäntä oli ottanut liikaa viinaa ja silloin Eva ei ollut pitänyt isännästä. Silloin hänestä oli tullut äänekkäämpi ja remuisempi. Mutta tätä onneksi oli tapahtunut harvoin.

Eräänä päivänä, Evan ollessa seitsemäntoista vuotias, kuitenkin kävi ikävästi, sillä isäntä oli juovuksissa lähtenyt soutelemaan, ja hukkunut matkallaan. Vain tyhjä vene löydettiin ajelehtimasta läheltä rantaa seuraavana aamuna.

Isännän kuoltua leskirouva menehtyi myös samana vuonna. Kuumetauti ja suru vei hänet mennessään. Emäntä oli kyllä kirjoittanut ennen sairastumistaan todistuksen työstä Evalle, kun oli ajatellut, ettei hän tarvitse enää piikaa. Kiitettävän todistuksen hän oli saanut. Tai kiitettäviä olivat kaikki muut arvosanat, paitsi kohteliaisuus isäntäväkeä kohtaan oli laitettu hyväksi. Tähän syynä oli se, että emäntä muisti kerran, jolloin Eva ei ollut totellut isäntää. Tuolloin isäntä oli lähennellyt humalassa ollessaan häntä emännän nähden. Eva säikähti tätä ja hänen päähänsä tuli vain äidin opetukset, että jos isäntä lähentelee, juokse pois. Ja niin hän juoksi, vaikka olisi pitänyt isännän kehotuksesta istua isännän syliin, vaikkei tämä ollut edes pukeissa. Isäntä oli jo yrittänyt kopeloida Evaa tämän seisoessa isännän edessä tarjotin kädessä. Eva oli juossut tuvasta ulos rantaan ja pysyi siellä piilossa, kunnes oli varma, että isäntäväki oli mennyt nukkumaan. Vasta sitten hän hiipi omaan petiinsä ja nukkui levottomasti yön.

Aamulla kaikki käyttäytyivät kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Vain emäntä oli luonut muutaman paheksuvan katseen isäntään, joka oli luimistellut ja mennyt töillensä. Se, mitä mieltä emäntä oli lähentelystä ja Evan juoksemisesta rantaan, jäi Evalle epäselväksi koska asiasta ei ikinä puhuttu. Työtodistuksen oli emäntä kirjoittanut miehensä kuoleman jälkeen, itse hän oli tuolloin kuumeisena mutta selväjärkisenä. Käytösarvosanaan hän ei kommentoinut muutoin kuin sanomalla: No, tämä käytös, tiedäthän sinä. Ja emäntä jätti lauseen kesken ilmaan roikkumaan. Tuolloin Eva oli miettinyt, että ehkä emäntä oli häntäkin kohtaan ollut vihainen tapahtuneesta, vaikkei Eva mitään tehnytkään. No, päästökirja oli silti emännän mielestä niin erinomainen, ettei Evalla olisi vaikeuksia saada töitä jatkossakin.

Sitten emäntä Danielssonkin kuolikin seuraavana päivänä. Danielssoneiden tilan osti kuukauden päästä pariskunta Fredrikson. Fredriksonit ostivat tilan itselleen heti kun se tuli kaupan. Heillä oli siihen varaa. Fredriksonit myös halusivat ehdottomasti pitää talon työntekijät. Heiltä Eva sai tämän melkein kiitettävän päästökirjan avulla paikan talosta. Eva oli juuri täyttänyt kahdeksantoista, kun hän aloitti Fredriksonien alaisuudessa työn. Hänen nimikkeensä oli piika, myöhemmin tosin palvelija. Hän aloitti tämän isäntäpariskunnan talossa tuolloin ja oli kiitollinen, ettei menettänyt työtään. Hän on nyt siis tehnyt piian tehtäviä, mutta navettaan ei hänen ole tarvinnut mennä useinkaan. Hänen tehtävänsä on ollut lähinnä sisällä tehtävät kotityöt ja rouvaa auttamassa milloin missäkin.

Tässä työpaikassa hän on työskennellyt nyt jo noin neljä vuotta. Tässä paikassa hän viihtyy erityisen hyvin. Ja koko tilasta on tullut upea, puutarha on saanut jopa palkinnonkin monimuotoisuudestaan, ihanista hedelmä- ja kukkaistutuksista ja viljelyistä. Tosin Evalla ei tähän ollut juurikaan osaa eikä arpaa. Kaikki oli talon emännän aikaansaannosta, emännän intohimo oli puutarhanhoito.

Aikaisemmin isäntäpariskunta asui isolla kirkonkylällä Ylärannalla, jonne isäntä nuorempana alun perin perusti kauppansa muutettuaan Sammatista tänne. Täällä hän onnistui rikastumaan ja perusti kaupan kirkonkylälle ja etevä kauppias hänestä olikin tullut.

Lehtisaaren tilan lisäksi isäntä on rakentanut talon myös Koirassaareen, jossa hän on nykyään myös usein. Tuo kodin rakentaminen hänellä on vielä vähän kesken, mutta juuri nyt hän on rakentanut sinne hienon maakellarin, jossa jatkossa säilöä kylmässä ruokia ja tarvikkeita, joita hän myy eteenpäin. Eva on kerran käynyt tuolla, kun maakellari oli valmistunut jo. Päätykiveen kellarin sisälle isäntä oli keskelle muurattua seinää laittanut kiven, jossa oli hänen nimikirjaimensa. Evasta kellari oli hieno. Itse talon oli vielä keskeneräinen, vaikka kauppaa jo käytiinkin myös sieltä käsin. Se oli oivallinen paikka merenkulun kannalta. Heidän Koirassaaren koti näyttäisi myös tulevan melkein yhtä kauniiksi kuin tämä Lehtisaaren talokin, vaikkei siellä viljelysmaata ollutkaan.

Mutta tällä hetkellä isäntäpari asuu pääasiassa tilallaan täällä, mistä he ostivat myös maat, jotka kuuluivat aikoinaan Danielssoneille ja myös siis tämän Evan pikkutalon. Heidän päätilansa Lehtisaaressa on niin lähellä hänen pikku taloaan, vain parin kilometrin päässä vaikkakin eri saaressa, että matkan taittaa vaikka jalkaisin hetkessä.

Itse Peltomaan isolle kirkonkylälle on yli kymmenen kilometriä kärrytietä, mutta helpoiten koska saaristossa ollaan, on välimatkat taittaa meriteitse. Koirassaareen isäntä meneekin veneellä, sillä silloin matkasta ei tule pitkä. Ja talvisin riippuen jäiden paksuudesta, on matkantaitto helppoa.

Jälkikäteen ajateltuna hänen elämänsä olisi voinut olla hyvin toisenlaista, mutta ilman piiaksi pääsemistä juuri tähän tilalle hänen elämänsä suunta olisi joku aivan muu. Hän oli kuitenkin syntynyt monilapsisen perheen nuorimmaisena hyvin köyhään torpparin perheeseen, eikä vanhemmilla ollut varaa juurikaan elättää heitä kaikkia. Se että Eva pääsi piiaksi viisitoistavuotiaana, oli myös hänen vanhemmilleen helpotus, sillä nyt oli viimeinenkin tytöistä omillaan toimeen tuleva. Eva auttoi myös vanhempiaan tarvittaessa vielä heidän eläessään. Hänen isänsä oli kipparina usein pitkiäkin aikoja pois, joten Eva auttoi äitiään vähän joka asiassa ja tästä oli hänelle paljon hyötyä, sillä hänen äitinsä oli taitava käsistään ja hän oppi paljon arvokkaita asioita äidiltään, joista oli hänelle nyt työssään paljon hyötyä.

Tämä oma pikkutalo, jossa Eva juuri nyt asuu Peltomaan saarella, oli palvelijan talo. Oikeastaan tämä oli lähinnä pieni tupa, jossa oli vähän omaa maata ympärillä. Hänen vanhempansa olivat asuneet tien toisella puolella olevassa talossa jo pidempään. Se oli talo, jossa Eva syntyi ja talo oli aivan lähellä hänen nykyistä palvelijan tupaansa. Hänen vanhempiensa kotitalo kuului Evan talosta katsottuna etelässä asuvalle Lindbergin isännälle ja Evan nykyinen pikkutalo kuului pohjoisen suunnalla asuville Frekriksoneille ja heidän omistamiin maihin. Eva sai luvan asua täällä ja pitää huolta tästä niin sanotusta palvelijan talosta ja tästä Eva oli todella onnellinen, sillä hän tiesi, ettei monilla ole näin hyvä onni kuin hänellä. Hänellä oli oma pieni perunamaa maatilkulla, joka ympäröi taloa. Maata oli ihan kivasti. Eva ei ollut vain kerennyt kunnolla hyödyntämään sitä. Pieni kanala, jossa tosin ei nyt ollut kanoja, sekä rannan tuntumassa rantasauna ja venevaja kuuluivat samaan maahan. Naapurin isännän lehmät laidunsivat peltoja, jotka ympäröivät tätä mökkiä toisella puolella kärrytietä ja peremmällä metsän laidalla ja toisen tien reunassa. Ja oikeastaan kaikkialla missä vähänkin näkyvissä oli laidunta. Evan talon toinen eli ulko-oven puoli oli nousevaa paljasta kalliota, ja siinä kohtaa ei ollut lehmiä.

Ja jos oikein kuvitteli, melkein näki hänen vanhempiensa entisen tuvan ikkunan hänen pihaltaan, paitsi että välissä oli yksi rengintupa, joka esti näkyvyyttä.

Hänen sisarensa eivät Evan pienestä tuvasta olleet ikinä kiinnostuneet, vaikka tupa olikin heidän isänsä aikoinaan isännälle rakentama ja tullut tutuksi heidän pienenä kulkiessaan rantaan tuvan ohi. Sisaret kun menivät naimisiin, he saivat miehiensä kanssa omat kodit jo ennen heidän vanhempien kuolemaa. Tämä oli Evalle hyväksi, sillä eihän hänellä muuta paikkaa ollut, nyt kun vanhemmatkin olivat kuolleet ja hänen vanhempiensa talossa asusti muita ihmisiä. Tai olihan hänellä hänen isäntänsä koti, jossa hän vietti kyllä suuren osan ajastaan työskennellessään palvelijattarena. Mutta koska sopimukseen kuului palvelijantalon ylläpito, Eva otti sen mielellään vastaan, ja vietti sen vähän ajan, mitä jäi, omassa kotonaan. Evan työpäivät olivat pitkiä joskus aamusta iltaan saakka, paitsi pyhäpäivät hän sai viettää kotona, joka tarkoitti sitä, että kirkkoon piti mennä. Kyllä Eva kesällä hyvällä säällä tuli joskus muinakin iltoina soutaen kotiinsa, mutta huonolla säällä hän jäi tilan piianhuoneeseen yöksi.

Kesäkaudella Eva sai vapaata joitakin päiviä toukokuussa tai kesäkuussa, joskus myös heinäkuussa, sillä isäntäväki piti matkustelusta ja he eivät olleet kotosalla paljon ja tiesivät, että kesäaikaan oli enemmän tekemistä myös Evan pienessä mökissä. Tuolloin, kun Eva oli auttanut emäntää pakkaamaan tavarat matkaa varten, hänen tarvitsi käydä vain muutaman kerran viikossa tekemässä talolla päivän töitä, siivoamassa ja kukkia kastelemassa ja niin edelleen. Isäntä Hjalmar ilmoitti heidän kotiintulopäivänsä etukäteen. Pari päivää ennen heidän paluutaan Eva meni takaisin töihin valmistelemaan paikkoja niin, että ei varmasti missään ollut pölyä tai pyykkiä tai sotkuja, kun emäntä ja isäntä palasivat matkaltaan. Eva tiesi, että hänellä oli erikoisasema muihin piikoihin nähden ja joskus hän kuuli pahaa puhuttavan selkänsä takana. Mutta Eva piti näitä vain kateellisten puheina, ei muuta.

Hänen isäntänsä Hjalmar oli antelias ja avulias, neuvoi talon hoidossakin, jos Eva tarvitsi neuvoja. Kyllä Evalla naulat ja vasarat pysyivät kädessä, mutta monesti isäntä itse tai talon renki Johan kävi auttelemassa Evaa remonttihommissa. Se, miksi talon isäntä ja emäntä olivat kaiken kaikkiaan anteliaita ja auttavaisia häntä kohtaan, oli hänelle arvoitus. Oli todellinen onni, että hän pääsi töihin saman talon isännälle, joka omisti maata tästä hänen kotipaikaltaan. Näin hän sai olla samoilla kauniilla seudulla missä oli lapsuutensakin viettänyt ja leikkinyt siskojensa kanssa eikä tarvinnut lähteä kotoa pois. Nämä saaristokalliot ja meri, eläimet ja luonto, näistä Eva ei halunnut luopua.

Fredriksonit olivat olleet suurena tukena ja apuna, kun Evan omat vanhemmat olivat kuolleet. Naapurin Carolinan suusta oli päässyt joskus, että Fredrikssonin kultatyttöhän se sieltä tulee. Evaa loukkasi tällainen nimittely. Millainen työ hänellä oli, ei kuulunut Carolinalle, eikä kenellekään muullekaan. Eva tiesi tekevänsä ahkerasti työtä palkkansa eteen ja palkallaan hän maksoi elämisen talossaan. Kuitenkin talon kuntoa ylläpiti pariskunta Fredrikson, Evan ei tarvinnut remontteja tai muuta itse maksaa, koska hän kuitenkin hoiti myös tätä taloa. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin hän omistaisi tämän paikan. Se johtui varmaan siitä, että se kun oli niin tuttu jo ennestään lapsuudesta saakka eikä vieressä ollut kuin pari muuta taloa naapurina. Itse asiassa hänen lähellään oli vain kolme tai neljä naapuria, joista yksi oli isomman päätien laidalla oleva pieni talo, jossa hänen vanhempansa ennen asuivat, toinen oli naapurin Lindbergin isännän talo metsän toisella puolella etelässä, Lindbergin tilan rengin tupa Evan talon lähellä sekä rannassa tietenkin Carolinan talo.

Rengin pieni talo, ennen päätietä hänen kotitiensä varrella, sitä hän ei varsinaisesti laskenut mukaan, koska se ei aina ollut asuttu, lähinnä yöpymispaikka. Kukaan naapureista ei asunut suoraan näköetäisyydellä. Kalliot, niityt ja puut ja metsää oli välissä. Ainoat asukit lähellä olivat hänen kotitiensä molemmin puolin märehtivät naapurin isännän lehmät. Kotitien varrella, kun tultiin päätieltä, oli rengintuvan jälkeen heti vasemmalla Evan talo ja kun mentiin rantaan, hänen rantasaunansa jälkeen tie kaarsi vasemmalle ja siellä tien loppupäässä ihan rannassa oli Carolinan pieni talo.

Evan talossa oli Evan äidin kädenjälki. Hänen äitinsä oli sisustanut tämän talon aikoinaan, Eva oli nyt tehnyt vain hieman muutoksia. Äiti oli sisustanut pienen tuvan kodikkaasti, laittanut jopa seinäpaperit makuukammariin. Tämä oli kodikas pieni talo, siksi Eva ei tätä mökiksi sanonutkaan. Hän koki, että hänellä oli suuri etuoikeus saada asustaa tätä pientä punaista taloa, jolla oli tukeva kivijalka allaan. Usein tupaa katsellessa Eva kaipasi äitiään, joka oli hellä ja ystävällinen iloinen nainen, vaikkakin osasi tarvittaessa olla topakka. Hänen isänsä oli hiljaisempi, mutta ystävällinen hänkin. Tosin aina tekemässä jotain työtä, joten isä jäi hänelle vieraammaksi kuin äiti. Isä oli joko merillä, tai sitten muuten vain nikkaroi ja touhusi. Mutta verkkojen selvittelyssä Eva auttoi isäänsä. Silloin hän aina jutteli isänsä kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Isä antoi myös hyviä neuvoja ja sanoi hänelle Muista Eva, kohtele toista niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan. Isä rakasti häntä, Eva tiesi sen vaikkei isä suoraan sitä ikinä sanonut. Silitti tukkaa tai muuten kehui. Isä oli suoraselkäinen rehellinen mies, mutta tunteistaan ei osannut puhua. Äiti oli heistä se, joka puhui avoimesti tunteistaan. Äidiltään Eva oppi sen, että mieluummin puhutaan suoraan asioista ja tunteista, kuin että toisen pitää arvuutella ja mennä vikaan ja josta seuraisi monta sotkua.

2. SANDRA-TÄTI

Äidin sisko, Sandra-täti oli tulossa Evan luokse kylään. Sandra-täti oli hänelle tärkein ihminen maailmassa hänen vanhempiensa kuoltua. Sandra-täti oli kolmekymmentä vuotta häntä itseään vanhempi, mutta tuntui edelleen nuorekkaalta. Sandra-täti sanoikin aina, että miksi ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin vanha, jos ei sellaiseksi itseään tunne. Eva tuli tätinsä kanssa erityisen hyvin toimeen, hän rakasti tädin mutkattomuutta ja iloisuutta. Sandra-täti oli kuitenkin luonteeltaan rauhallisempi ja viisaampi kuin Eva, joka oli vielä Sandra-tädin mukaan niin nuori kuin tuore leskenlehti. Eva oli mielissään siitä, että Sandra-täti oli rauhallisempi kuin hän itse, koska usein hän tarvitsi jonkun hyviä neuvoja ja täti osasi niitä antaa rauhallisen harkitsevaisella äänellä. Hän itse aika ajoin kärsi siitä, että toimi ennen kuin ajatteli, mutta onneksi sitä tapahtui suhteellisen harvoin. Sandra-tädin ollessa kylässä he yleensä keskustelivat asioista, ennen kuin päättivät, kuten viime kesänä olivat tehneet.

Tuolloin oli Sandra saanut rauhoiteltua Evaa, joka oli suuttunut naapurilleen Carolinalle niin, että oli aikeissa kaataa korillisen poimimiaan mustikoita Carolinan vastapestyille matoille, jotka tämä oli jättänyt rannalle kuivumaan aurinkoon kalliolle. Tämä kun oli väittänyt heidän poimineen mustikoita hänen vakiopaikaltaan, vaikka yhteisestä metsästä he niitä olivat poimineet. Ei Eva tiennytkään, että naapurilla oli tapana mennä juuri siihen mättäälle. Olihan ne mustikat metsässä kaikkien poimittavana, ei Eva ja Sandra olleet pihalle menneet niitä poimivaan, vaan metsään heidän talonsa läntisen puolen metsään. Itse metsä taisi itseasiassa olla naapurin isännän metsää, mutta tämä kun oli kaikille antanut luvat poimia marjoja maaltaan. Mutta ei Carolina tästä välittänyt, oli saanut taas aiheen sunnuntaikirkon jälkeen puhua kyläläisille hänestä pahaa. Hän juorusi kaikille vähänkin, joka vain viitsi häntä kuunnella, että taas se nuori hupakko Eva oli hänen pihaltaan poiminut mustikoita. Ettei muka laiskuuttaan mennyt metsään, vaan hänen hyvältä vakiopaikaltaan tuli poimimaan ja oli vieraansakin tuonut mukanaan hänen mailleen.

Vain Sandra-tädin kanssa käyty keskustelu oli saanut Evan rauhoittumaan ja nauttimaan poimimistaan mustikoista, Carolinan mattojen tahraamisen sijaan. Jälkeen päin illalla mustikkapiirakkaa nautiskellessaan olivat he Sandran kanssa nauraneet mahat kippurassa, kun kuvittelivat miltä Carolinan naama olisi näyttänyt, jos hänen vaaleat tuvan mattonsa olisivatkin olleet liiloja mustikkatahroja täynnä. Mutta onneksi tämä nyt jäi kuitenkin Evalta tekemättä, olisihan se jälkeenpäin kaduttanut ja antanut vain lisäaihetta Carolinalle puhua hänestä pahaa.

Sandra-täti jäi leskeksi muutama vuosi ennen Evan vanhempien kuoltua. Sandra-tädin leskeksi jäämisen jälkeen oli Eva miettinyt, masentuisiko täti surun takia, hänellä kun oli ollut läheiset välit mieheensä ja Evan tietojen mukaan he olivat olleet aidosti onnellisia, vaikkeivat lapsia olleet saaneetkaan. Mutta Sandra-täti kävi heillä kylässä säännöllisesti ja oli myös Evan vanhempien hautajaisissa järjestelemässä muistotilaisuutta yhdessä Evan ja Evan sisaren kanssa, toinen sisar tuli vasta myöhemmin Ruotsista käsin hautajaisiin. Sandra-täti auttoi tarjoiluissa ja tilaisuuden järjestelyssä. Eva asui nyt vanhempien kuoltua pikkutuvassaan yksin, mutta hän kutsui Sandra-tätiä kylään niin usein, että siitä tuli heille tapa, jota molemmat tarvitsivat kipeästi, toisen läheisen seuraa. Kahden vuoden aikana, joka oli Evan vanhempien kuolemasta, hänen vanhempansahan kuolivat peräkkäisinä vuosina, oli Sandra -täti kyläillyt joka kevät ja kesä Evan luona. Ja joka kerta hän jäi vähintään viikoksi tai kahdeksi tai pidempäänkin. Sandra oli ainoa vieras tällä hetkellä, joka yöpyi ikinä Evan luona. Hänen toinen sisar asuin Ruotsissa ja kävi vain harvoin Suomessa, eikä silloinkaan yöpynyt Evan luona jo ihan käytännön syistä, talo oli niin pieni. Sitä paitsi he eivät olleet hänen vanhimman sisarensa kanssa läheisiä ollenkaan, Eva ei oikein osannut selittää syytä tälle.

Lisäksi keskimmäisen sisaren kanssa Eva kyllä kirjoitteli ja pari kertaa vuodessa myös tapasivat, mutta tämä asui Turun seudulla ja hänelläkin oli jo oma perhe ja omat kiireet. Mutta kyllä sisar kävi kerran tai pari vuodessa Evaa tervehtimässä. Mutta hekin, nelihenkinen perhe, yöpyivät tuolloin muualla. Evaa se ei kuitenkaan haitannut, eihän hänen kotinsa ollut oikein isoja ihmisporukoita varten muutekaan tilan ahtauden vuoksi.

Sandra-täti väitti, että Eva oli onnekas asuessaan maaseudulla, sillä ilma oli kuulemma parempaa maalla kuin kaupungissa. Sandra-täti itse asui Helsingissä tilavassa kaksiossa lähellä keskustaa, yhdessä edesmenneen miehensä kanssa, kunnes tämä kuoli. Nyt hän asutti tätä kaupunkikotia