Surua sieluni kengät kivun maassa väärin kulkevat: Katsehelmet aamuisilla kasvoillasi

By Sami Antero Nygrén

Kahden vanhan kirjan kokoomateos uusintapainoksena. Tule matkalle, jossa kerron ensimmäisessä kirjassa tuntemuksistani nuoren serkkuni kuolemasta. Jonka kirjoittamisen aikana kävin Tampereen seurakuntien sururyhmässä. Itkusta ei ollut tulla loppua.

Toinen kirja taas kertoo tarinan rakkaudenkaipuusta. Välillä rakkaudenkaipuukin on hukassa. Kun se löytyy. Ja kohdekin vaihtuu välillä. Ei aina tarvitse kaivata yhtä ja ainoaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 12, 2024
• ISBN: 9789515685599

Sami Antero Nygrén

Tamperelainen synesteetikko. Peilaan maailmaa vahvasti tunteiden muuttuessa sanoiksi hyvin vahvalla tavalla. Ikää on pian 45 vuotta. Vedän kirjoittajapiiriä Elokolossa joka toinen viikko. Musatouhut vievät valtaosan ajasta.

Book preview

Surua sieluni kengät kivun maassa väärin kulkevat

2018

Jumalantie. Me auraamme siitä lumen itsellemme. Haluamme sen mitä pystymme ottamaan vastaan. Jumala antaisi enemmän. Yksinäisyytensä jakaisi kanssamme. Se on niin suuri täyttymys meille. Yksinäisyytensäkin. Että, lopulta meille riittää pelkkä kola tai lapio. Jolla luntaan olemme auranneet. Jumalantie olisi aivan liikaa. Jos lähtisimme sitä kulkemaan. Hairahdumme. Hukkaamme lapionkin ja voiman, jolla sitä pitäisimme. Alamme vain ylpeilemään toisillemme. Katsos kun minä sitä, minä tätä. Minä paras. Katsos. Tunnen Jumalantietä sen verran. Kävin siellä aikuiskasteeni jälkeen. Suhteeni ihmisiin kadotin. Nousin barrikadeille heitä vastaan. En halunnut mitään vapaakaupunkia, jossa saisi tehdä laitonta. Olin lakihenkinenkin. Tunsin, että jumala otti minut omakseen. Ihminen ei minua tarvitse.

Juurtunut ikävä ihmiseen. Se työntää ensimmäistä versoaan. Työntää vartta kovasti lain puskasta. Ensimmäinen nuppu. Avautumisen kukinto ja uusi siemen. Koko ikävän elinkaari. Rupean kaipaamaan jotain enemmän. Minulla on kohta kokonainen pelto yksinäisyyttä. Ikävää. Kaipausta. Se on jumalantietä sivuava viljelmäni.

Elin huoneessa, jossa sai kaikki tuo kasvaa rauhassa suoduissa oloissa. Jumala pysähtyi viljelmilleni. Viipyi ja viipyi. Kolme vuotta. Kiitin ja ylistin hyvästä. Kasvoin ehkä tarpeeksi vahvaksi. Entiseksi tunnistamattomaksi. Jotenkin tuntuu haluttomalta lähteä jälleen. Valitsen Jumalantien jatkossakin.

Jumalankaupunki on rakennettu tien laitaan lähelle viljelmiäni. Tiedän hänen olevan aivan vieressä. Jumalanvalo kajastaa yöllä. Hän käy katselemassa mitä tarvitsen. Silloin tunnen hänen läheisyytensä. Olen odottanut kauan jotakin. Hän tietää sen.

En tarkoittanut, että kola olisi ratkaisu yksinäisyyteen tai lapio. Pitäisin mielelläni sen lumen tiellä. Jumalantiet ovat valtavan pitkiä. Liikennemerkkejä hän pistää itselleen ja meille. Itseään hän muistuttaa, että ihminen tarvitsee merkkejä. Hänen ei ole helppoa kuvitella aina, miten selviä niiden tulisi olla. Miten näkyviä. Ihminen kysyy selvästä ihmeestäkin. Mitä jumala tarkoittaa? Epäröi. Ja menee liian lujaa, vaikka kuinka olisi vauhtikilvet miinuksella. Palaa takaisin. Hän suunnittelee merkistöjä ihmisille. Vielä koittavat ihmeiden ajatelmat. Ihmeet kirjoittavat kirjoja. Meille kerrotaan selvästi.

Hienot sanat tulevat kokonaisina papuina ulos. Eikä minulla ole millä niitä paahtaa ja jauhaa. Ovat vielä niin tuoreita. Käsittelyvaiheessa. Prosessi etenee.

Aamu koittaa peittää kuoppaa, johon putosin, itkuisena herätessäni. Yksi rengas minussa sutii siinä tyhjässä ravassa, jonka heitän ystävieni päälle.

Tyhjyys sotkee kaiken. Aivan kaiken. Minutkin. Kaadun siihen kokonaan rähmälleni. Aukaisen polveni, naamani, käteni. Täräys on valtava. Tyhjyys vihloo syvällä luissa. Tyhjyyspatteja. Tyhjyysarpia.

Tyhjyys koskettaa liian montaa ihmistä yksinäisyyden askelina hiljaisuudessa. Sen korot eivät katkea ja se kävelee aina. Ainaista kulkuaan.

Juoksee epätoivonkin kiinni ripeillä kivuillaan toivon raajoissa.

Pyörivät hankalanmuotoiset ajatuksetkin mielessä. Ne maallistuneet ovat kaikkein kovimpia pyörimään. Katkerimmanmuotoiset. Kummasti ne vain pyörivät.

Ja ne Jumalalle otolliset, kaikkein otollisimmat. Eivät ne pyöri. Sammaloituvat pikkuhiljaa pois. Unohdetaan.

Eletään tätä turhuutta, uskottomuutta Jumalalle.

Tahdon olla uskollinen Jumalalle. Hänelle kannattaa. Miksi en vain olisi uskoton kaikelle hauraalle, pettävälle. Joka ei kuitenkaan tule kestämään.

Jumalan henki on ollut kaukana minustakin. Omin voimin olen totellut Jumalaa. Ilman Korkeampaa johdatusta. Ikään kuin vanhasta muistista olen tiennyt mitä tehdä. Sydämelläni tajunnut.

Olette kaikki väärässä. Olenhan ollut hyvässä opissa. Eksyttäjät koittavat saada väärälle tielle. Menkää pois.

Kirjoittaminen omin voimin ei toimi. Tarvitsen Sinua. Pyydän sanoja, palvelemaan meitä, vaikka ovatkin nousseet valtaistuimelle elämässäni.

Sanoilla on arvokkaat valtikat jokaisella. Maailman parhaat maalliset valtiaat. Käyttävät valtaa hyvin.

Annetaan sanoille jatkokausi. Annetaan sanojen hakea itsehallintoa, sanojen suvussa kulkevaa johtajuutta.

Sanat kohtelevat hyvin pölvästejäkin. Antaa pölvästien maata sanattomina. Sanat ovat meidän, jotka niitä arvostavat. Melko lähellä Jumalaa. Sanojen kautta ymmärtää parhaiten Jumalan kielen.

Keveitä asioita tarpeeksi paljon päällekkäin, löytyy syvällistä myös ilosta. Surunlaastit kovettuvat sisimpäni muotteihin surupatsaiksi muistoksi eletystä. Kirjoitan patsaiden alle sinunkin nimesi. Menetetty ystävä.

Olen muuttunut näköispatsaiden toriksi. Joku elävin suru on kanssani vielä hetken. En ole unohtanut historian suursuruja. Ne eivät olleet pahoja. Elävät Jumalan pyramideissa, kyynelpatsaiden vartioimana ikuista matkaa tehden. Ehkä vielä sattuu liikaa ja kaikki uudempi teksti tuntuu surkealta, näyttää