Vieras veri: Rakkausnovelleja

By Aino Kallas

"Vieras veri" – Aino Kallas. Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.

• Language: Suomi
• Publisher: Good Press
• Release date: Jul 29, 2021
• ISBN: 4064066350451

Book preview

Aino Kallas

Vieras veri

Rakkausnovelleja

Julkaisija – Good Press, 2022

[e-mail]

EAN 4064066350451

Sisällysluettelo

LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA

RUISPELTO

RUUTANALAMMIKKO

LUOLAN KORVA

VIERAS VERI

MUUAN RAKKAUSTARINA

GERDRUTA CARPONAI

LEGENDA NUORESTA ODELESTA JA PITAALISESTA

Sisällysluettelo

Odele Valdemarintytär, tallinnalaisen raatiherran Jürgen Schutten nuori, vierassyntyinen vaimo, laski helmaansa alttariliinan, jota hän miehensä nimenomaisesta tahdosta kirjaili Pyhän Johanneksen pitaalisairaalan kirkkoa varten.

Hän muisti yht'äkkiä uuden sairaan olevan tulossa ja ryhtyi valmistamaan tuliaiskoria, samoin miehensä tahdosta, jolla oli sairaalan ylin johto. Hän otti tammisesta, hopeahelaisesta kirstusta palttinaisia siteitä ja levitti niitä kerroksen korin pohjalle, sairaan haavoja varten; niitten päälle kaksi valkeasta villasta tehtyä kädenmuotoista esinettä, joita sairaitten tautinsa merkiksi oli kannettava. Päällimmäiseksi sensijaan tuli viipale tuoretta liikkiötä, jolla arveltiin olevan parantavan voiman. Tämä oli raatiherran lahja jokaiselle uudelle potilaalle. Heidän itsensä sensijaan oli kunkin tuotava mukanaan ruumisarkku.

Kun kaikki oli valmiina, Odele huhusi palkkapiikaa, mutta talo oli tyhjä, kaikki palkolliset olivat kiirehtineet turulle katsomaan kiertävää silmänkääntäjää. Silloin Odele otti kehdosta kymmenkuisen, juuri heränneen poikansa, avioliittonsa esikoisen, ja lähti lapsi käsivarrella puutarhaan.

Hän asettui ainaiselle lempipaikalleen, kivipenkille, jonka takana muuria vasten kasvoi kukkivia ruusupensaita. Puistatus kulki läpi hänen ruumiinsa. Häntä vilutti alinomaa, kesälläkin, milloinkaan hän ei saanut kyllikseen aurinkoa. Pohjoinen, kylmä ja pimeä maa, oli kuin verikin olisi vaalentunut auringon puutteesta!

Hän luulotteli joskus ikävöivänsä takaisin maahan, josta hänen vanhempansa kauppatavaroilla lastatulla laivalla kerran olivat purjehtineet Väinäjoen suuhun. Maalla, jota hän ei ollut nähnyt kuin aivan vähäisenä, säilyi kuin pyhäpäiväinen hohde, ja hän antoi kiertävien hansakestien kertoa siitä. Aivan varmaan siellä oli enemmän aurinkoa ja hilpeämpiä, iloisempia ihmisiä. Siellä oli vihreitä pyökkimetsiä, keltaisia hiekkasärkkiä ja huikaisevan valkoisia kalkkivuoria, joita meri huuhtoi. Ihmiset puhuivat lempeää, sorahtelevaa kieltä, joka oli kuin lapsen leperrystä, ja olivat kultatukkaisia, valko- ja punaverisiä. Mutta syvällä Odelen sydämessä kyti salainen epäilys näitten näkyjen kangastelevaisuudesta, ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nähdä ne, että nekin olisivat kutistuneet arkikokoonsa ja haihtuneet.

Hän istui, pitkä, hieno kaula taaksepäin ojossa, suu raollaan kuin haljennut marja, kasvoilla suovehkan kalpeus.

Odele syytti itseään syvästi tänä hetkenä. Hänen sydämensä oli kova ja penseä, kaukana laupeudesta ja armahtavasta rakkaudesta. Siinä asusti inho ja vastenmielisyys eikä suinkaan sääli ja inhimillinen hellyys, kuten sopi kristityn kirkon tyttärelle ja Jürgen Schutten vaimolle. Eikö hän nytkin vain pakosta pannut kuntoon koria tai kirjaillut alttariliinaa pitaalisille!

Ah, Odele kammosi näitä kurjia ihmispoloisia, joita hän miehensä toimen takia kuitenkin joutui niin usein näkemään. Hän kuuli heistä alituisesti, mutta ei malttanut antaa miehelleen anteeksi, että tämä oli suostunut ottamaan sairaalan ylimmän johdon käsiinsä. Alkuaikoina hän oli alati rukoillut miestään luopumaan siitä, mutta Jürgen Schutten innostus kasvoi päinvastoin päivä päivältä. Hän välitti viime aikoina monta vertaa enemmän Pyhän Johanneksen sairaalan asioista kuin koko kaupungin raatiherran toimestaan. Alituisesti hän suunnitteli kaikenlaisia parannuksia sairaalalleen; hänen kunnianhimonsa oli saada johtamansa laitos kaikissa suhteissa Jerusalemin mallisairaalan veroiseksi, jossa potilaat kolmesti viikossa saivat tuoretta sianlihaa. Hän oli äsken pannut alulle uuden sairaalakirkon rakennuksen, paitsi sitä hän aikoi lähitulevaisuudessa rakentaa Pyhän Johanneksen sairaalalle savutorven, vieläpä kivisaunankin, entisen neljästi palaneen sijaan. Hän kokeili kaikenkaltaisilla uusilla yrttikeitoksilla ja lääkkeillä. Hän oli yritteliäs ja touhukas, aina toimessa. Hän miltei laiminlöi kotiansa, nuorta vaimoaan ja lastansa näitten viheliäisten ihmiskurjien takia.

Odele sitävastoin ei päässyt kammostaan. Hänen teki pahaa jo nähdessään kaupungin ulkopuolella Pyhän Johanneksen sairaalan muuritkin ja sen edustalle pystytetyt neljä puista almupönttöä, mitkä palvelevat munkkiveljet aika-ajoin tyhjensivät. Hän oli sairas kauhusta, kuullessaan joskus kaukaa heikon kalinan, mikä lähti sairaitten puisista kalistimista, heidän varoittaessaan vastaantulijoita. Hän karttoi miestään, kun tämä palasi