Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910 – 1970

By Eija Eskola

Kämpillä, korsuissa ja vankileireillä luettiin, samoin kotona pullataikinaa vaivatessa ja peiton alla taskulampun valossa. Kirjan voimaa ja lumoa välitettiin kirjallisuusmatineoissa, satutunneilla ja valtakunnallisilla kirjallisuusviikoilla. Kansanvalistajat ja kirjakauppiaat tekivät määrätietoista työtä kotikirjastojen perustamiseksi ja kirjastonhoitajat loivat kirjastoihin sivistyksen leimaa kirjailijoiden valokuvilla, viherkasveilla ja eleganteilla lampunvarjostimilla.

Miksi suomalaisen kirjastoliikkeen keskeinen vaikuttaja Helle Kannila ja muut kansanvalistajat halusivat rajoittaa ihmisten sanomalehtien lukemista? Kuinka he ohjasivat kirjojen lukemisessa tavoitteellisuuteen, systemaattisuuteen ja hitauteen? Joku lukija niin ehkä tekikin, mutta monet sen sijaan lukivat ahmien ja kaikkea mahdollista sekaisin. Luettiin ääneen, luettiin salaa, ja muun puutteessa vaikka almanakkaa.

Kirjan päähenkilöinä ovat lukijoiden ja kirjastonhoitajien lisäksi aiemmin huonosti tunnetut kirjastontarkastajat ja kirja-asiamiehet.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 13, 2019
• ISBN: 9789528013983

Eija Eskola

Eija Eskola on 1900-luvun kirjastohistoriaan erikoistunut tutkija, jonka väitöskirja ilmestyi 2004 nimellä Suositellut, valitut ja luetut. Kirjallisuus kirjastoissa 1918-1939. Hän on julkaissut myös muun muassa Lahden kaupunginkirjaston historian ja kirjailija Ilmari Eskolan elämäkerran sekä artikkeleita eri julkaisuihin.

Book preview

Tekijä kiittää saamastaan Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston apurahasta.

Takakannen kuvassa kirjan tekijä vanhempiensa kanssa.

Eija Eskolan kotiarkisto.

Sisältö

Yleiset kirjastot

Kirjasto on kaappi

Olisipa oma huone!

Huonosti näkyy ja palelee

Kirjastot sodassa

Aakkoset piti osata

Lastenkirjastot

Aikuistumisen rajalla

Kirjoja sairaille ja vanhoille

Pienet ja suuret

Kymppi

Ankara Arvola ja lumoava Lappalainen

Kirjastonhoitajan hommia

Kovaa kohtelua

Pelottava tuberkuloosi

Kirjailijakuvia ja ruukkukasveja

Hiljaisuus!

Kirjastoauto tulee!

Työväelle, tukkikämpille ja tehtaisiin

Punaisia kirjastoja

Metsien miehet, sotapojat ja merenkävijät

Kotien ylpeys

Kirjan juhlaa kirjallisuusviikolla

Matineoita, satutunteja ja viikon kysymyksiä

Kun kirjastot täyttivät sata vuotta

Kerrontaa ja tietokilpailuja

Ingrid myi ja Olga tarkasti

Hyvä ja huono lukeminen

Roskaa!

Romantiikkaa ja jännitystä

Sarjakuvat

Ongelmalliset sanomalehdet

Oikeasta lukemisesta

Oinolaiset

Politiikan eri laidoilta

Suudelmia ja vielä enemmän

Aapiskukon munittua

Yhdessä ja ääneen

Salaa

Paimenessa ja muita töitä tehdessä

Eläytymistä ja haaveilua

Almanakka ja muita elämyksiä

F.W. Foersterin Osaatko elää?

Zane Greyn Betty Zane

Raamattu

Runan Erämaan papin avioliitto

Johann Christoph von Schmidin Genoveva

Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksia

Lukijapoikia ja -tyttöjä

Lähteet

Yleiset kirjastot

Sirkka-Liisa pääsi vierailulle Elin-tädin luo Taipalsaaren kunnantuvan vinttikamariin. Elin oli talon vahtimestari, kantoi aamuisin puut talon moniin uuneihin, lakaisi lattiat ja siinä sivussa ompeli pienessä keittiössään vaatteita kyläläisille. Tyttösen aika tuli pitkäksi, jolloin täti pistäytyi naapurikamarissa ja palasi pino kirjoja mukanaan. Kun piti lähteä kotiin, oli haikeaa jättää kirjoja. Mutta Sirkka-Liisallepa kerrottiin, että seuraavana sunnuntaina hän saisi kirjat oikein mukaansa ja vilautettiin vakuudeksi naapurikammaria, jossa seinät olivat kirjakaappien peitossa. Elin-täti oli myös kirjastonhoitaja joka torstai ja sunnuntai.

Kirjasto on kaappi

Pitkän tiskimäisen pöydän takana istui eräs miesopettaja kirjoittamassa, kaksi yläluokan poikaa apunaan. Pojat etsivät pyydetyt kirjat korkeasta kirjahyllystä ja antoivat ne opettajalle, joka merkitsi ne omaan suureen kirjaansa ja ojensi hakijalle. Ääneen ei kukaan saanut puhua muiden kuin opettajan ja hänen apulaistensa kanssa. Meidän puolellamme pitkää pöytää oli seinään kiinnitetty laajoja kirjoitettuja ja painettuja liuskoja, joista kirjojen nimet voitiin etsiä. Heti kun astuin tähän huoneeseen, aloin joutua selittämättömän hämmennyksen valtaan. Huoneessa vallitseva hiljaisuus, pidätetyn kohteliaat vuorosanat, kirjarivien mykistyneet salaisuudet yhtäkkiä ikään kuin piirittivät ja kietoivat minut vielä tuntemattomien asioiden verkkoon. En pitkään aikaan osannut muuta kuin tuijottaa syvän kunnioituksen vallassa ympärilleni. Lopulta eräs luokkatoverini kuiskasi hiljaa korvaani, että ellen tietäisi, mitä kirjoja haluaisin, voisin valikoida ne noissa liuskoissa olevien nimien perusteella. Opettaja, joka hallitsi tätä koko olemustani kuohuttavaa huonetta, loi meihin niin ankaran katseen, että toverini vetäytyi minusta säikähtyneenä kauemmaksi ja minä käännyin pelästyneenä tarkastelemaan liuskoja. Ne eivät puhuneet minulle mitään eivätkä kirjoitetut kirjojen nimetkään maininneet minulle mitään. Valitsin umpimähkään kaksi nimeä ja otin kaksi ensimmäistä lainattua kirjaani.

Siinä tuli Toivo Pekkasen Lapsuuteni-teoksen (1953) kuvaus kirjastosta suljettuine hyllyjärjestyksineen ja luetteloineen. Pekkasen kotona ei puhuttu kirjoista, koko se maailma oli vieras, mutta heti kun hän sai luvan mennä koulun kirjastoon, hän aavisti kuuluvansa sinne.

Viimeisen kansakouluvuoden alkaessa Pekkasen kirjan poika tunsi kirjojen tarpeen niin suureksi, että hänen täytyi siirtyä kaupunginkirjastoon. Lainaamiseen tarvittiin viisipennisiä, ne olivat köyhässä perheessä lujassa. Isä arvasi, että hänen tupakkarahoistaan oli varastettu, mutta ei valittanut. Helpollahan Kotkan poika sai kirjastolainansa rahoitettua, kun vertaa siihen tukholmalaisnassikkaan, joka kerran tuli poikkeuksellisesti lainakirjastoon ilman sisartaan. Ei, sisko ei ollut sairas, mutta poika oli onnistunut saamaan sinä päivänä kiinni vain yhden rotan, joista saatavilla tapporahoilla, viisiäyrisillä, sisarusten kirjalainat rahoitettiin.

Yleisten kirjastojen pitkä maksuttomuuden perinne alkoi vuoden 1928 kansankirjastolain myötä. Valtionapua saavien, kaikkien halukkaiden käytettävissä olevien kirjastojen piti tuosta alkaen olla maksuttomia. Moni kirjasto oli sitä jo ollutkin.

Suljetun hyllyjärjestyksen aikaiset kirjakaapit – jolloin lainaajat eivät päässeet itse hakemaan kirjoja vaan pyysivät niitä kirjastonhoitajalta – ovat jääneet hyvin monen lainaajan mieleen. Muistetaan vielä vuosikymmenien päästä niiden väri ja muoto ja koko, puun tuntu käteen. Kaappi ja kirjat siellä tarkoitti kirjastoa.

Opettaja avasi kirjakaapin ja antoi minulle sieltä kirjan, alkaa suuri osa vanhemman väestön lapsuuden kirjastomuistoja koskevista kirjoituksista. Opettaja oli koulun oppilaskirjaston hoitaja, ja vastasi usein myös paikkakunnan yleisestä kirjastosta.

Väinö Kirstinän kotikylässä, Tyrnävän Ängeslevän Alapään kansakoulussa oli juuri tuollainen kirjasto, lasiovinen kaappi, josta sai lainata kirjoja kotiin kerran viikossa yhden tunnin ajan. Opettaja merkitsi lainat muistiin mustakantiseen vihkoon. Kirstinä luki jokseenkin kaikki ruskealla paperilla päällystetyt niteet – paperin oli tarkoitus suojata kirjaa lasten likaisilta näpeiltä – parissa vuodessa. Kunnankirjastoon oli matkaa seitsemän kilometriä, eikä sinne pitkän matkan vuoksi menty.

Ilmajoen Ilomäellä raittiusseuran kirjastoporukka vaati uutta kaappia. Entinen oli kyllä komia, yläosassa lasikaapit, keskellä sorvattujen koristeiden muodostama välitila, mutta alakaappi niin leveä, että kirjoja oli monessa rivissä, rivi toisensa takana. Hankala sieltä oli kirjoja kontillaan kaivella. Kirjastoväki piti iltamat kaapin hyväksi, rahaa tuli paljon, mutta pitkään piti kirjastoporukan väitellä muiden raittiusseuralaisten kanssa ennen kuin hyväksyttiin rahojen käyttö kaappiin.

Oli tärkeää, kenen kaapista oli kyse. Samassa huoneessa saattoi olla kunnan kaappi (kunnankirjasto) ja vaikkapa nuorisoseuran kaappi tai sitten koulun kaappi, josta saivat kirjoja vain koululaiset. Kaapeilla oli oma hoitajansa, tai sitten sama henkilö vastasi niistä kaikista. Ensin mainittu oli kunnan kantakirjasto (keskustassa) tai piirikirjasto (kylillä oman pysyvän kokoelman voimin) tai lainausasema (kylillä kantakirjastosta määräajan vaihdetun kokoelman turvin). Vuoden 1961 kirjastolain mukaan kantakirjastosta tuli pääkirjasto ja piirikirjastosta sivukirjasto. Lainausasemat jäivät tuolloin pois. Himangalla oli 1930-luvulla vielä oma versionsa kirjastosta. Kantakirjaston vähäiset arvokkaammat kirjat olivat kirjastonhoitajana toimineen opettajan yksityisasunnossa, josta – kirjastontarkastaja Olga Risulan sanoin – annetaan, kenelle annetaan.

Ilmajoen Ilomäeltä kävivät kyläläiset vaihtamassa lainausaseman kirjat kantakirjastossa kahdentoista kilometrin päästä. Kunta ei suostunut sitä tekemään. Kirjastonhoitaja Helmi Yli-Luukko on kertonut, että ahkerimmat lainaajat, jotka olivat poikia, hätäilivät vähän väliä vaihtamista. Vaikka niille olis kuinka selevittäny jotta me ei sinne lähäre kärryyllä koloseeraamahan, eikä kirkkokärryylle sovikkaa mitää, rekehen sopii palio enämmän kirioja. Ei ne uskonu. Minä sanoon lopuuksi jotta menkää itte vaihtamahan, eivät lähteny mutta rutajivat siitä ku he on kaikki lukenu. Sanoon niille jotta lukekaa ne ny toisikertoohin tootta ne niin hätää hokinu jotta saatta kyllä lukia ne uuresta.

Odotettiin siis talvea. Ilomäen iiskamustalla mentihin vaihtamahan ja useenki oli Ilomäen flikat mukana. Kerranki meillä ol reki täynnä lainakirioja, istuumma rees kaikes rauhas ja toimitettihin maailman asioota eikä ymmärretty pitää ohojista kiinni tiiviisti, hevoonen yhtäkkiä teki vinkkelimutkan ja kääntyy pellolle. Sillä oli monta viikkua ajettu sontaa sille vainoolle ja se luuli vissihin jotta nykki mennähän. Kyllä meillä oli kova työ selvitellä ittemmä ja kiriapakettimma lumen keskeltä selevälle tielle. Sitte ruvettihin olohan tyrniempää suittis. Mutta sitte ne jäläkipuheet. Tietäähän ne miehet, vaikka eivät itte menny kirioja vaihtamahan, kyllä rupes juttua repeemähän. Monta vuotta puhuttihin meidän kiriojen vaihdosta kuinka meiton iiskamustaki luullu sontakuormaksi ja muuta toista. Meillä oli aina pitkä toivomuslista joukos jotta toimma jokahittelle sopivaa luettavaa. Pikkujättiläistä mei ikinä saatu, silloli aina niin vientiä pitäjehellä. Kunki piti se ostaa ittelle.

Soanlahdella siirtokokoelmaa sanottiin reppukirjastoksi. Syrjäkylille vietiin viidenkymmenen kirjan kokoelma repussa. Nykyisin Soanlahden reppukirjasto on nähtävänä Nivalan kirjastossa.

Kunnan keskustassa sijainneen kantakirjaston ja kylien piirikirjastojen välillä oli helposti erimielisyyttä. Kantakirjaston tehtävänä oli periaatteessa toimia kunnassa kirjastoasioiden veturina ja osittain päättää asioita myös piirikirjastojen puolesta. Se aiheutti närää sivukylillä. Monissa kunnissa kirjastojen yhteistyö oli kuitenkin olematonta.

Lukijat ovat aina halunneet uutuuksia, mutta ne eivät tietysti riitä kaikille. Janakkalan toimelias kirjastonhoitaja F.V. Valaranta huomasi, että kirjat, jotka olivat pitäneet miehekkäästi paikkansa kantakirjaston hyllyllä jo kolmenkymmenen vuoden ajan, otettiin vastaan uutuutena, kun ne toimitettiin syrjäkylille. Valaranta lastasi 1929 kuorma-auton täyteen kantakirjaston kirjoja ja ajeli kylille toimittamaan kirjat valitsemilleen siirtokokoelman hoitajille, joille sitten maksettiin korvauksena vaivoistaan kaksikymmentäviisi penniä kustakin lainauksesta. Hyvin kelpasivat kirjat. E.J. Ellilän kokemus tukee Valarannan käsitystä. Vanhat Sysmän kantakirjaston kirjat kelpasivat luettavaksi Onkiniemen kylällä. Siellä ne olivat uusia. Onkiniemellä tunnettiin nuori Eino Johannes lukuharrastuksestaan ja annettiin kirjasto hänen vastuulleen. Minna Canthin, Juho Reijosen, Pietari Päivärinnan ja Santeri Alkion vanhempi tuotanto teki Ellilään suuren vaikutuksen ja ohjasi hänet aikuisuudessa kirja-alan pariin kustannusvirkailijaksi ja bibliofiiliksi. Ensimmäinen hänen lainaamansa kirja oli Ernst Ecksteinin Lukon takana. Nuori Ellilä otti asian niin tosissaan, että vaikka äiti lukikin osia kirjasta ääneen, hän luki sen vielä itsekin. Koska juuri hän oli saanut kirjan lainaksi, hänen oli se luettavakin! Kun Enontekiön kantakirjastonhoitaja Y.T. Kortelainen joulukuussa 1955 lähetti Karesuvantoon kantakirjaston kirjoja Karesuvannon piirikirjaston omien kirjojen täydennykseksi, hän kirjoitti mukaan kitkeränsävyisen kirjeen. Kirjat olivat Kortelaisen mukaan hyviä ja lukemisen arvoisia, vaikka ne olivatkin vanhoja. Hyvä kirja ei vanhene vuodessa eikä kymmenessäkään, koska jos se sen tekee, se ei ole hyvä. Eikä sitä paitsi kannata hankkia uusia kirjoja joka kylälle. Kirjan lukee yksi kyläläinen tai ei sitäkään, ja sen jälkeen se on toimettomana hyllyllä pölyttymässä. Joitakin uusia kirjoja oli kuitenkin Karesuvannolle luvassa, kantakirjaston valitsemina. Kortelainen oli närkästynyt, kun Karesuvannosta oli valitettu kunnanhallitukselle, ettei kylään saada uusia kirjoja.

Olisipa oma huone!

1920-luvulla kirjastoliikkeen tavoitteena oli saada oma huone kantakirjastoille (kuntien pääkirjastot), tila jossa ei mikään muu taho isännöinyt. Muiden kanssa jaetuissa huoneistoissa oli monta haittapuolta. Kirjoja hävisi, kirjastovälineet olivat sikin sokin. Kirjasto oli huoneessaan kuin loinen. Kunnanvaltuustot, verotuslautakunnat, käräjät, säästöpankkien hallitukset, pyhäja rippikoulut, asevelvollisten kutsunnat, eläinten kantakirjaanottotilaisuudet sekä torvisoittokunnat ja näytelmäkerhot käyttivät samaa tilaa ja määräsivät tahdin. Ne kävelivät kirjaston yli, ja kirjastonhoitajan ei auttanut muu kuin pakata kampsunsa ja lyödä kirjakaappien ovet lukkoon, vaikka olisi ollut lainausaika menossa.

Omia huoneita saatiinkin, ja niissä voitiin toteuttaa avoin hyllyjärjestys eli lainaajien pääsy valitsemaan itse hyllyistä mieluista luettavaa. Monitoimikäyttö ei tullut kyseeseen: jos kirjastossa oli avohyllyt, ei tilassa saanut valtionapuehtojen mukaan olla muuta toimintaa. Olihan se yhdenlaista tuhlausta, kun aukioloaika saattoi olla vain muutama tunti viikossa. Tilaa omassa huoneessa vaikkapa jossain Uskelassa oli parikymmentä neliötä, Orivedellä kaksi kertaa niin paljon. Miehikkälän seitsemän neliömetrin kirjastollakin pärjäiltiin jotenkuten. Kalustona oli yleisesti pieni määrä kirjakaappeja tai -hyllyjä, kirjastonhoitajan pulpetti, pöytä, tuoleja tai penkki lukijoille ja pienet tikkaat ylähyllylle kurkottamista varten. Pyhäjärvellä (U.l.) oli 1920-luvulla Suomen ainoa maalaiskuntien kirjastotalo.

Erot pienten maalaispitäjien ja suurimpien kaupunkien välillä olivat valtavat. Uskelan pariakymmentä neliötä tai Miehikkälän seitsemää neliömetriä ei voinut mitenkään mitata samalla mittatikulla esimerkiksi Oulun niin sanotun Ainolan kirjaston kanssa. Se toimi kauppaneuvos Hemming Åströmin perikunnan 1910 lahjoittamassa huvilassa, josta tehtiin kirjasto- ja museotalo. Heti käyttöönoton jälkeen tärkeimpiä suomalaisia, sekä suomen- että ruotsinkielisiä sanomalehtiä tuli kuudenkymmenenviiden vuosikerran verran kellon ympäri avoinna olevaan sanomalehtisaliin, raportoi Kirjastolehti. Lainattavia kirjoja oli vain viisituhatta, mutta kasvunvaraa oli järjestetty viisinkertaiselle määrälle, ja käytössä oli jo avoimet hyllyt rajatussa määrin. Käsikirjasto sisälsi hyvän määrän tietoteoksia, sidottuja aikakauslehtiä, karttoja, sanakirjoja ja valtiopäiväasiakirjoja, joita päivittäin kävi tutkimassa keskimäärin lähes kolmekymmentä henkeä. Vakavat hahmot tutkimuksiinsa keskittyneinä toimivat kirjastossa niin omatoimisesti, että vain harvoin piti tähystäjän tulla pois kateederistaan. Amerikkalaisen mallin mukaan kaikki kirjat asetettiin käsikirjastossa hyvin järjestettynä esille, ja kävijöihin luotettiin, mikä herättikin heissä halun toimia siivosti ja kirjoja kunnioittaen. Lapsille ja nuorille oli oma lainausosasto ja lukusali.

Avohyllyt olivat valtava mullistus. Pelättiin tietysti, että kirjoja katoaisi ja että ne joutuisivat hyllyllä väärään kohtaan. Avohyllyt kuuluivat kuitenkin amerikkalaiseen Public Library -liikkeeseen, josta malli Suomen kirjastojen järjestämiseen otettiin. Avohyllyuudistus löi itsensä läpi maassamme talvisotaan mennessä. On selvää, että avohyllyjen käyttöönotto monipuolisti ja lisäsi kirjojen lainausta. Helsingin pääkirjaston amanuenssit Hilja Tukiainen ja Elsa Savonen kehuivat 1925, että Hedwig Courths-Mahlerin kevyitä naistenromaaneja oli nyt ihan hyllyssäkin, kun taas Charles Dickensiä oli luettu niin paljon, että piti hankkia lisäkappaleita. Myös itsekasvatuskirjallisuushyllyn edessä oli aina lainaajia. Avohyllyt lisäsivät vakavasti otettavan kirjallisuuden lainausta.

Kaikissa Helsingin sivukirjastoissa oli 1939 vielä suljettu hyllyjärjestys ja painetut kirjaluettelot, joita selaamalla lainaaja päätti mitä kirjoja pyytäisi itselleen. Niin myös Vallilassa, kun 26-vuotias Barbro Boldt meni sinne kirjastonhoitajaksi. Lainausosaston halki kulki pitkä tiski, jonka ulkopuolella seisoivat lainaajat huutaen kirjojen nimiä ja jonka sisäpuolella juoksivat kirjastonhoitajat hyllyjen välissä hakemassa kirjoja. Tilanne häiritsi Boldtia, joka sai kirjastonjohtaja Uuno Saarniolta luvan tehdä uudistukset. Hänelle toimitettiin luettelokorttien tekoa varten pääkirjastosta vanha Smith Premier -kirjoituskone – yleinen tapa on ollut järjestää pienemmän ja syrjäisemmän kirjaston toiminta lähettämällä sinne suuremman pääkirjaston vanhat tarvikkeet ja välineet. Barbro Boldt hermostui Smith Premieriinsä, jossa oli isot ja pienet kirjaimet erikseen, ja osti oitis uuden kirjoituskoneen. Hyvä puoli pääkirjastossa puolestaan oli se, että sieltä saatiin Vallilaan vahtimestari sahaamaan kirjaston tiski kappaleiksi. Niistä muodostettiin uusi lainaustiski ja siirrettiin hyllyt yleisön ulottuville. Avohyllyjärjestelmä oli valmis.

Tapio Isokivelä otti perheen ainoan kassin, äidin ostoskassin. Tiistai-iltaisin se on Tapion käytössä. Matka Oulaisten Matkanivan kansakoululle taittuu polkupyörällä.

Luokan seinustalla ovat kirjakaapit, joiden ovet kirjastoiltoina avataan. Valinnan saa kuitenkin poika tehdä itse suoraan kaapista. Isokivelä kertoo:

Seinustalla on kaksi peltikuorista pystyuunia, joilla korkeaa huonetta lämmitetään talvipakkasilla. Seinille on nostettu lujan haan varassa puolikymmentä höyläpenkkiä, jotka lasketaan alas käsityötunneiksi. Tässä luokassa myös voimistellaan. Rekki, katosta riippuvat, nyt paksuksi nipuksi kootut kiipeilyköydet, renkaat, puolapuut sekä nahkaselkäinen voimisteluhevonen on sijoitettu eri puolille huonetta. Seinustalla on myös paksu, koivuinen veistospölkky ja sen vieressä puukkoja, sahoja, höyliä ja talttoja sisältävä työkalukaappi. Luokan takaosassa on myös peiliovi, joka johtaa toiseen eteiseen sekä portaisiin, joiden yläpäässä, tämän luokkahuoneen yläpuolella, sijaitsee naisopettajan pikkuruinen asunto. Menen opettajanpöydän luo ja annan kirjat yksi kerrallaan opettajan rouvan leimattavaksi. Takimmaisella aukeamalla on paperiliuska, johon lainaajanumeroni merkitään. Se on 110.

Avohyllyihin siirtyminen tiesi suurta urakkaa kirjastonhoitajille. Kun suljetun hyllyjärjestyksen aikana kirjat oli pidetty hyllyllä yksinkertaisesti juoksevassa numerojärjestyksessä, ne piti nyt sijoittaa hyllyille aiheen mukaisesti ryhmiteltynä. Tarvittiin luokitus: romaanit erikseen, matkakertomukset toisten matkakertomusten joukkoon, biologia, historia ja tekniikka kukin omiksi ryhmikseen. Nyt luovuttiin myös Toivo Pekkasen kuvaamista seinälle kiinnitetyistä kirjalistoista sekä painetuista kirjaluetteloista, jollaisia oli selailtavissa kirjastossa ja joita sai myös ostaa itselleen. Ne olivatkin olleet hankalia suurimmissa kirjastoissa. Koko kirjavarasto oli lueteltu painetussa luettelossa, sitten tehtiin vuoden kuluttua lisäluettelo ja sitä rataa. (Harvinaista oli, että kotikirjastosta valmistettiin painettu luettelo, mutta sellaisen teki vaasalainen hovioikeudenneuvos Oskar Rewell, jonka kokoelman luetteleminen vei peräti 255 sivua). Avohyllyjen myötä siirryttiin kortistoihin luettelokortteineen, jotka kirjoitettiin Barbro Boldtin tavoin kirjoituskoneella tai siistillä kirjastokäsialalla käsin. Kirjastokäsialaan annettiin kirjastokoulutuksessa malli.

Huonosti näkyy ja palelee

Oli paljon pimeitä ja kylmiä kirjastoja, tai jos ei pimeitä, niin ainakin hyvin hämäriä. Tosin valtionavustuksen ehdoksi asetettiin, että tilaa piti voida lämmittää ja siellä piti nähdä. Alajärven Menkijärvellä kirjat olivat 1930-luvulla erään talon ulkoeteisessä. Valoa riitti, kun avasi lainausaikana ulko-oven. Nivalan Emil Junttila laittoi vielä 1960-luvulla rukkaset talvella käteen heti, kun lainausmerkinnät oli tehty. Tuskin Tampereen uusi kaupunginkirjastokaan oli kovin hyvin valaistu keskeiseltä alueeltaan, vaikka kirjastonjohtaja J.A. Kemiläinen 1925 kehuikin, että yksi ainoa lamppu riitti valaisemaan paitsi päätiskin edustan, myös kahdeksantoista ikkunan kautta valoaukon ympärillä olevat huoneet.

Valtion kirjastontarkastaja Hellin Hendolinin kirje Sääksmäen kantakirjaston johtokunnalle 1937 avaa yhden näkymän aikakaudelle tyypillisiin ankeisiin kirjastotiloihin. Pahinta oli juuri pimeys ja kylmyys. Valaistuksena oli vain yksi lamppu, sekin ilman varjostinta. Tarvittaisiin vähintään kolme valaisinta – yksi kirjastonhoitajan pöydän yläpuolelle, kaksi hyllyjä valaisemaan ja mielellään vielä yksi yleisön pöytien ylle – ja niihin eleganttiuden saavuttamiseksi ulkonäöltään sopivat varjostimet. Oli lisäksi ilmennyt, että kirjastoa lämmitettiin vain kaksi kertaa viikossa. Se ei riittänyt, vaan lämmityksen taso piti olla sama kuin kouluilta vaadittiin, kerran päivässä.

Kun alun perin kirjastoiksi suunniteltuja tiloja saatiin maahan ennen sotia vain joitakin, jouduttiin toiminta sopeuttamaan jo olemassa oleviin huoneistoihin. Yleistä silloin oli, että kirjasto koostui useasta eri huoneesta. Savonlinnan uusi kirjasto 1928 käsitti viisi huonetta, joista tilavin (noin neljäkymmentä neliömetriä) oli aikuisten ja lasten osastona. Muut huoneet oli varattu käsikirjastolle, varastolle, sanomalehtisalille ja – Kansanvalistus ja Kirjastolehden sanojen mukaan – vartijan asunnolle. Kaupunkipaikkakunnilla kirjastolla oli usein vahtimestari, jonka asunto oli kirjaston yhteydessä.

Kolmanneksessa kunnista ja kaupungeista ei ollut 1928 yhtään valtionapuun oikeuttavaa (millä voidaan mitata sitä, että toimintaa tosiaan oli) kirjastoa. Kansanvalistus ja Kirjastolehti luetteli mustassa listassaan kaikki nämä kunnat. Kahdessakymmenessä vuodessa tapahtui iso muutos. Maalaiskuntien kanta-