Suomen ja viron taivutusjärjestelmä – yhteinen mallinnus ja luokittelu

By Jussi Sipola

Kirja antaa kaikille itämerensuomalaisten kielten kieliopista kiinnostuneille mahdollisuuden jäsentää suomen ja viron sanojen taivutusta uusilla tavoilla sekä havaita, mitkä ovat taivutusmekanismien yhtäläisyydet ja eroavaisuudet.

Suomelle ja virolle esitetään uusi yhteinen morfologisen taivutusjärjestelmän malli tarvittavine pohjatietoineen ja määrittelyineen. Malli koostuu vartalojärjestelmästä ja muotojärjestelmästä. Näistä ensimmäinen kuvaa sanojen vartalot ja niiden suhteet kuten loppuvaihtelun ja astevaihtelun. Jälkimmäinen puolestaan määrittää vartalon ja suffiksien valinnan kuhunkin taivutusmuotoon sekä kuvaa niiden yhteen liittymisessä tapahtuvat assimilaatiot ja muut ilmiöt.

Nominit ja verbit luokitellaan toisaalta astevaihtelun ja toisaalta taivutuksen muiden piirteiden mukaan. Tätä varten määritellään uudet kielille pääosin yhteiset astevaihtelu- ja taivutusluokat, jotka jakaantuvat edelleen tarkemmiksi astevaihtelu- ja taivutustyypeiksi. Kustakin taivutustyypistä kerrotaan, mitkä osat yleisestä mallista koskettavat sitä ja mitkä ovat sen omat erikoisuudet.

Käsittelyn pohjana on käytetty kummankin kielen sanastoja, ja niiden sisältämät sanat on luokiteltu kirjan esittämän luokittelun mukaisesti. Kunkin taivutustyypin yhteydessä kuvaillaan siihen kuuluvaa sanastoa ja pienten tyyppien sanat luetellaan. Liitteessä esitetään laskelmat astevaihtelu- ja taivutustyyppien ja näiden yhdistelmien sanamääristä.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 14, 2015
• ISBN: 9789523187092

Jussi Sipola

Kirjoittaja on vuonna 1977 syntynyt itämerensuomalaisista kielistä kiinnostunut kielitieteen harrastaja. Koulutukseltaan hän on sähkötekniikan diplomi-insinööri.

Book preview

Lähteet

Taulukkoluettelo

Taulukko 1: Vokaalifoneemit

Taulukko 2: Konsonanttifoneemit

Taulukko 3: Pitkien vokaalien ja diftongien järjestelmä

Taulukko 4: Pitkien vokaalien ja diftongien vastaavuuksia

Taulukko 5: Astevaihtelutyypit

Taulukko 6: Nominien vartalojärjestelmä ja vartaloiden suhteet

Taulukko 7: Konsonanttivartalon levikki y. partitiivissa ja m. genetiivissä

Taulukko 8: Nominien paradigma

Taulukko 9: Nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 10: Muutamien nominien johdostyyppien kuuluminen taivutustyyppeihin

Taulukko 11: Verbien vartalojärjestelmä ja vartaloiden suhteet

Taulukko 12: Verbien paradigma

Taulukko 13: Verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 14: Suomen astevaihteluvokaalit ja -diftongit

Taulukko 15: Viron astevaihteluvokaalit ja -diftongit

Taulukko 16: NHV-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 17: NVV-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 18: NHC-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 19: NVC-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 20: NSP-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 21: NSV-nominien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 22: VV-verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 23: VC-verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 24: VL-verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 25: VT-verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 26: VP-verbien taivutus- ja sanatyypit

Taulukko 27: Suomen taivutustyyppien vastaavuus

Taulukko 28: Viron taivutustyyppien vastaavuus

Taulukko 29: Astevaihtelemattomien sanojen määrät

Taulukko 30: Aksenttivaihtelutyyppien sanamäärät

Taulukko 31: Pituusvaihtelutyyppien sanamäärät

Taulukko 32: Laatuvaihtelutyyppien sanamäärät

Taulukko 33: Astevaihtelun korjatut frekvenssit prosentteina luokittain

Taulukko 34: Astevaihtelun lisäkorjatut frekvenssit prosentteina luokittain

Taulukko 35: Astevaihtelun lisäkorjatut frekvenssit prosentteina klusiileittain

Taulukko 36: Aksenttivaihtelun korjatut frekvenssit prosentteina

Taulukko 37: Pituusvaihtelun korjatut frekvenssit prosentteina

Taulukko 38: Laatuvaihtelun korjatut frekvenssit prosentteina

Taulukko 39: NHV-nominien sanamäärät

Taulukko 40: NVV-nominien sanamäärät

Taulukko 41: NHC-nominien sanamäärät

Taulukko 42: NVC-nominien sanamäärät

Taulukko 43: NSP-nominien sanamäärät

Taulukko 44: NSV-nominien sanamäärät

Taulukko 45: VV-verbien sanamäärät

Taulukko 46: VC-verbien sanamäärät

Taulukko 47: VL-verbien sanamäärät

Taulukko 48: VT-verbien sanamäärät

Taulukko 49: VP-verbien sanamäärät

Terminologia

Merkkien selitykset

Lyhenteet

Kieliopilliset termit

Luku 1: Johdanto

Tässä luvussa kerrotaan kirjan sisällöstä ja rakenteesta.

Kielioppi

Deskriptiivinen eli kuvaileva kielioppi pyrkii kuvaamaan olemassa olevan kielen rakennetta. Se ei pyri ohjailemaan tai määräämään, kuinka kieltä tulisi käyttää.

Kieltä voidaan kuvata seuraavilla päätasoilla.

Leksikologia eli sanasto-oppi kuvaa, millaisia lekseemejä kielessä on, mitä ne merkitsevät ja mistä ne ovat peräisin. Lekseemillä tarkoitetaan kootusti yhden sanan kaikkia sanamuotoja eli perusmuotoa ja taivutusmuotoja.

Syntaksi eli lauseoppi kuvaa, miten lauseet muodostuvat sanoista ja millaisia sanamuotoja erilaisissa lauseyhteyksissä käytetään.

Morfologia eli muoto-oppi kuvaa, miten sanat muodostuvat morfeemeista eli kielen pienimmistä itsenäistä merkitystä kantavista yksiköistä. Morfologia sisältää taivutuksen, joka tarkoittaa erilaisten taivutusmuotojen syntymistä yhdestä lekseemistä, ja sananmuodostuksen, joka tarkoittaa uusien lekseemien syntymistä morfeemien liittyessä toisiinsa esim. yhdyssanoiksi tai johdoksiksi. Morfologiaan kuuluvaksi voidaan lukea myös morfofonologia, kuten tässäkin kirjassa on tehty. Morfofonologia kuvaa morfeemien foneemirakennetta ja sitä, millaisia muutoksia foneemeille tapahtuu taivutuksessa ja sananmuodostuksessa.

Fonologia eli äänneoppi kuvaa äänteitä ja foneemeja sekä niiden suhteita. Foneemi on äännettä ylempi ja abstraktimpi käsite, joka yhdistää konkreettisten äänteiden erilaiset samana tajuttavat ja merkitystä erottamattomat variaatiot.

Ortografia eli oikeinkirjoitus kuvaa, kuinka kirjoitetun kielen sanat muodostuvat kirjaimista eli grafeemeista. Sekä suomessa että virossa ortografia noudattaa melko paljon foneemiperiaatetta, jonka mukaan kutakin foneemia vastaa yksi grafeemi.

Näistä tasoista varsinaiseen kielioppiin luetaan yleisimmin syntaksi, morfologia ja fonologia.

Tavoitteet

Tämän kirjan tavoitteena on kuvata deskriptiivisesti ja kattavasti suomen ja viron nominien ja verbien taivutusta. Kuvaus keskittyy morfologian tasolle eli sanoihin, morfeemeihin ja foneemeihin. Sananmuodostusta ei käsitellä, mutta kunkin taivutustyypin yhteydessä mainitaan siihen kuuluvia johdostyyppejä ja annetaan viitteet niitä vastaaviin lähdekirjallisuuden sananmuodostuskohtiin.

Kuvattavat kielimuodot ovat suomen ja viron tämän hetkiset tyyliltään neutraalit puhutut yleiskielet eli normien mukaiset kielet. Valinta perustuu toisaalta lähteiden saatavuuteen ja toisaalta tutkittavien kielivarianttien määrän rajoittamiseen. Muutamin paikoin mainitaan myös puhekielessä yleisesti käytettyjä normin vastaisia muotoja tai joitakin vanhahtavia muotoja. Murresanoja on esitetty siinä laajuudessa, kuin niitä on sisältynyt käytettyihin sanastoihin. Varsinaisesti puhekielen tai murteiden kuvaukseen ei kuitenkaan pyritä.

Tavoitteisiin ei kuulu kirjoitetun kielen oikeinkirjoitussääntöjen kuvaaminen. Puhutun kielen ja oikeinkirjoituksen eroja mainitaan tarvittaessa, jotta tavalliseen ortografiaan tottunut ymmärtäisi myös puhutun kielen foneemirakennetta ja kirjoituksessa näkymättömiä asioita.

Lähdekirjallisuudessa on erikseen kuvattu kummankin kielen oma taivutusjärjestelmä sekä sanojen luokittelu taivutustyyppeihin, perustuen lähinnä kunkin kielen nykytilanteeseen ([VISK], [NSS], [EKK], [ÕS2013]). Toisaalta morfologian alueella on tehty myös vertailevaa tutkimusta, esim. [REMES]. Tässä kirjassa nämä asiat pyritään yhdistämään. Pyrkimyksenä on kuvata kumpaakin kieltä samoja periaatteita ja rakenteita käyttäen, jotta kielten keskinäinen vertailu sekä erojen ja yhtäläisyyksien systemaattinen esittäminen olisi mahdollisimman helppoa.

Rakenne ja menetelmät

Ensiksi, luvussa 2 esitetään suomelle ja virolle yhteinen morfologisen taivutusjärjestelmän malli, joka on pohjana myös kirjan muille luvuille. Esitettävä malli on yksi mahdollinen tapa kuvata kielten rakenteita. Yhteiseen malliin pääsemiseksi kuvaustavassa tehty ratkaisuja, jotka yksittäisen nykykielen perusteella eivät välttämättä olisi perusteltuja. Tällaiset kuvaustavat, kuten esimerkiksi jäännöslopuketulkinnat, voivat olla paikoitellen luontaisempia suomelle, jossa morfologinen ja fonologinen kehitys kantasuomesta on ollut konservatiivisempaa kuin virossa.

Virossa monet historialliset asiat jäävät nykykieltä pinnallisesti tarkasteltaessa pimentoon. Esimerkiksi painottomien loppu- ja sisävokaalien heitto muuttaa sanan tavumäärää. Lisäksi perinteisiin perustuvien oikeinkirjoitussääntöjen takia konsonanttifoneemien pituus jää usein epäselväksi, ja morfeemien raja voi jäädä yhdellä kirjaimella kirjoitettavan pitkän konsonantin sisälle. Monien asioiden yhteisvaikutuksen takia virossa on myös taivutustyyppejä, joissa keskeisintä vartaloa eli vahva-asteista vokaalivartaloa ei käytetä missään taivutusmuodossa, kuten käy esim. käsi-tyyppisillä nomineilla ja või't/a-tyyppisillä verbeillä. Esitettävässä mallissa tällaiset asiat pyritään kuvaamaan erillisinä pinnallisina ilmiöinä siten, että ne eivät tarpeettomasti vaikuta mallin syvempään yhteiseen osaan.

Vanhemmissa viron kielen kuvauksissa ja oppikirjoissa viron kestojärjestelmää ja astevaihtelua selitetään joko kolmen kestoasteen avulla tai kirjoitetun kielen oikeinkirjoituksen kautta, mutta nämä lähestymistavat ovat kömpelöitä ja tarpeettoman monimutkaisia. Uudemmissa lähteissä sen sijaan on esitetty paljon luontevampi kuvaus, jossa kesto ja aksentti käsitellään kahtena erillisenä ilmiönä ([HINT]). Samoin tehdään tässä kirjassa. Aksentti esitetään [EKK]:n ja [ÕS2013]:n esittämän normituksen mukaisesti eikä tarkemmin tutkita, kuinka selkeää aksentin erottaminen on todellisessa kielenkäytössä.

Astevaihtelu on ollut alunperin fonologinen ilmiö ja aste on riippunut siitä, loppuuko klusiileja seuraava tavu vokaaliin vai konsonanttiin. Pelkkä vartalo ilman suffiksia tai vartaloon liittyvä yhdellä konsonantilla alkava suffiksi jättää vartalon lopputavun vokaaliloppuiseksi. Kahdella konsonantilla alkava tai pelkästä konsonantista koostuva suffiksi sen sijaan liittää vartalon lopputavuun konsonantin, mikä on historiallisesti aiheuttanut heikon asteen, jos vartalon rakenne on mahdollistanut astevaihtelun. Virossa tämä fonologinen periaate ei ole voimassa ja suomessakaan esimerkiksi possessiivisuffiksit eivät enää noudata sitä. Tästä johtuen yhteisessä mallissa astevaihtelu on luonnollista käsitellä täysin morfologian tasolla.

Lisäksi kuvauksessa on käytetty seuraavia käsitteitä ja esitystapoja.

taivutusjärjestelmän jaottelu vartalojärjestelmään ja muotojärjestelmään

vartaloiden luokittelu ja nimeäminen

suoran ja käänteisen astevaihtelun sijoitus vartalojärjestelmän eri kohtiin

konsonanttivartalo- ja jäännöslopuketulkinnat viron eräille taivutustyypeille

painon määräytymisen jaottelu morfologiseen ja rytmiseen painoon

Toiseksi, kirja luokittelee sanat niiden taivutuksen mukaan. Tätä varten määritellään ja nimetään kielille yhteiset astevaihtelutyypit ja taivutusluokat. Taivutusluokat jakaantuvat taivutustyypeiksi ja edelleen sanatyypeiksi. Kukin nomini tai verbi kuuluu yhteen astevaihtelutyyppiin sekä yhteen taivutusluokkaan, taivutustyyppiin ja sanatyyppiin. Luvuissa 3, 4 ja 5 kukin astevaihtelu- ja taivutustyyppi kuvataan yksityiskohtaisesti.

Kolmanneksi, koko kirjan pohjana on käytetty sanastoa, jossa sanat on luokiteltu esitellyn luokittelun mukaisesti ja jonka lähteenä on suomessa [NSS] ja virossa [ÕS2013]. Lyhenteet, erisnimet, poikkeuksellisesti taipuvat pronominit ja taipumattomat sanat on jätetty pääosin käsittelemättä ja ne on poistettu aineistosta. Sanaston käsittelystä on kerrottu tarkemmin liitteessä. Liitteissä on esitetty myös sanastojen pohjalta tehty laskelma astevaihtelu- ja taivutustyyppien sekä näiden yhdistelmien sanamääristä.

Perusmuoto

Nominien perusmuotona on esimerkeissä annettu molemmissa kielissä ja niiden käännöksissä yksikön nominatiivi (esim. suomen huonex ’tuba’, viron tuba ’huone’).

Verbeille ja niiden käännöksille käytetään perusmuotona A-infinitiivin lyhyttä muotoa eli latiivia (esim. suomen syö/däx, viron süü'/a). Tähän ratkaisuun on päädytty, jotta perusmuoto olisi sama molemmissa kielissä ja jotta taivutusluokka ja astevaihtelun suunta olisivat mahdollisimman usein perusmuodosta pääteltävissä. Samaa mallia käytetään perinteisesti suomen kielen kieliopeissa ja sanakirjoissa, mutta viron kielen lähdekirjallisuudessa käytetään sanakirjamuotona MA-infinitiivin illatiivia (esim. söö'/ma ’syömään’).

Nämä valinnat ovat lähinnä kieliopin kuvauksen asia, eikä kielessä itsessään ole mitään selkeää yksittäistä kriteeriä, mikä pakottaisi valitsemaan tietyn muodon.

Foneemien kuvaus

Morfologiset järjestelmät kuten taivutus ja siinä tapahtuvat muutokset kuvataan ensisijaisesti foneemeja koskettavina. Koska molemmissa kielissä tavallinen ortografia eli oikeinkirjoitus on hyvin läheisessä suhteessa foneemeihin ja yleisesti tunnettu, käytetään tässä kirjassa kursiivilla esitettävien kieliainesten kuten foneemien, morfeemien ja sanojen esittämiseksi foneettisen kirjoituksen sijasta kummankin kielen omaa ortografiaa. Ortografiaan on kuitenkin tarpeen tehdä seuraavat lisäykset, jotta kaikki morfologian kannalta oleelliset fonologiset asiat pystyttäisiin esittämään.

Viron raskas aksentti merkitään tahtiyksikön ensitavun vokaalien jälkeen (esim. koe'r).

Taivutusta kuvattaessa merkitään vartalon, suffiksien ja liitepartikkelien rajat (esim. s. koira/t, v. koera/d). Tällaisella morfeemin rajalla ei ole fonologista merkitystä. Johdoksen kantasanan ja johtimen rajoja ei merkitä. Jos morfeemin raja kulkee virossa yhdellä kirjaimella kirjoitettavan pitkän klusiilin t tai k foneemien välistä ja raja halutaan merkitä näkyviin, kirjoitetaan ko. pitkä klusiili muodossa d/d tai g/g. Tarvittaessa sama sana annetaan myös tavallisessa ortografiassa ilman morfeemin rajan merkitsemistä (esim. ved/de = vete, mu'rd/dakse = mu'rtakse).

Morfologisten osien raja, mukaan lukien yhdyssanan osien raja, merkitään yhdysmerkillä. Sitä seuraavalla tavulla on morfologinen paino (esim. v. õnne-li'k). Jos morfologisten osien raja kulkee virossa yhdellä kirjaimella kirjoitettavan pitkän klusiilin t tai k foneemien välistä, kirjoitetaan ko. pitkä klusiili muodossa d-d tai g-g ja sana annetaan tällöin myös tavallisessa ortografiassa (esim. põled-di'k, tavallisessa kirjoituksessa põletik).

Jäännöslopukkeen merkitsemistä on selitetty tarkemmin konsonanttien yhteydessä.

Tarvittaessa ja erikseen mainittaessa kuvataan myös muita kirjoitetun ja lausutun kielen eroja, mitä varten voidaan erikseen merkitä esim. paino, tavutus, äng-äänne, jäännöslopukkeen konkreettinen toteutuminen, sanarajan assimilaatio tai muu kirjakielessä näkymätön seikka.

Viron kielessä lyhyet klusiilit kirjoitetaan tilanteesta riippuen b, d ja g tai p, t ja k kun taas pitkät klusiilit kirjoitetaan joko p, t ja k tai pp, tt ja kk. Esimerkiksi kaikki seuraavat alleviivatut klusiilit ovat lyhyitä foneemeja: ja'lg, koe'r, va'sk, kun taas seuraavat ovat pitkiä eli koostuvat kahdesta lyhyestä klusiilista: uu't, uute, ve'tt, vete, ve'tte. Oikeinkirjoitusoppaissa esitetään näihin liittyvät kirjoitussäännöt, katso esim. [EKK] O 11 ja O 14. Koska tässä kirjassa viron foneemit kuvataan tavallisella ortografialla, tarvitaan sääntö myös toiseen suuntaan, eli ortografiasta foneemeiksi. Foneemitulkinta on selvä tapauksille b, d ja g sekä pp, tt ja kk. Kirjaimille p, t ja k tulkinta on seuraava, vertaa myös [EKG] § 84. Samat säännöt koskevat myös vieraskonsonantteja f ja š.

Sanan, liitepartikkelin tai morfologisesti painollisen tavun alussa sekä obstruentin jälkeen klusiilifoneemit ovat lyhyitä oikeinkirjoituksesta riippumatta (esim. k tapauksissa koe'r, pe't/ke ’pettäkää’, mä'hkme/d ’vaipat’).

Vokaalin tai resonantin jälkeen vokaalin edellä klusiilifoneemi voi olla pitkä tai lyhyt oikeinkirjoituksen mukaisesti (esim. mä'rga