Minusta tehtiin prinssi: Tamperelaisen porilaispojan tarinoita

By Olli-Pekka Mäkinen

Hyvelän kylässä Porin esikaupunkialueella lapsilla oli 1950-luvulla tilaa seikkailla ja ilmaa hengittää. Isät ahkeroivat palkkatyössä ja pelloilla, äidit hoitivat kodin, lapset, puutarhan ja eläimet. Lapset leikkivät pihoilla, kylällä ja metsässä. He näkivät, mistä maito tulee ja miten perunat kasvavat.

Olli-Pekka Mäkinen tarinoi lapsuutensa ihmisistä ja maisemista leppoisasti ja hyväntahtoisesti. Porilainen puhe sujuu elävällä murteella.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 6, 2020
• ISBN: 9789528038672

Olli-Pekka Mäkinen

Olli-Pekka Mäkinen syntyi ja kävi kansakoulunsa Porissa. Hän muutti murrosiän kynnyksellä Tampereelle, mutta on vuosikymmenien jälkeen elvyttänyt porisuhdettaan kirjoittamalla porilaisista ja Porin lähiseudun historiasta. Hänen kirjojensa henkilöt puhuvat Porin murretta. Anna minulle lapsuus on Olli-Pekka Mäkisen esikoisromaani. Sen juoni on kehkeytynyt kirjoittajan isoisoisän elämäntarinasta. Vuonna 2020 ilmestyi kirjoittajan lapsuusmuistoista koostuva kirja Minusta tehtiin prinssi, Tamperelaisen porilaispojan tarinoita. Sukutarinat 2020 antologiassa julkaistiin hänen kirjoittamansa tarina Gentlemannipelaaja. Olli-Pekka Mäkinen on koulutukseltaan teologian maisteri. Hän on opiskellut kirjoittamista Tampereen työväenopiston Viita-Akatemian elämäntarinakursseilla, Sastamalan opiston kesäkursseilla ja Pentinkulman päivillä. Työuransa hän on tehnyt pappina, kouluttajana, työnohjaajana ja yksityisenä psykoterapeuttina.

Book preview

Kuvat ovat kirjoittajan omista kokoelmista

SISÄLLYS

Lukijalle

Suunta tuuleen

Elämä alkoi Pränninmäestä

Tulikin poika

Mummun hoidossa

Pienenä poikana uudessa kodissa

Muutto Hyvelään

Anja hoitajaksi

Rakas Maija

Pikkuveli kaveriksi

Monikäyttöinen kukkotuoli

Aku Ankka ja muita kirjoja

Äidin kotiaskareet

Isän Pikkubebet

Sininen polkupyörä

Kiitos ja rangaistus

Korvat ja kitarisat

Meidän Mirri

Kylällä kavereitten kanssa

Seikkailuja ja naapuruutta

Kaverini Tane

Rauno ja Jawa

Yksin ostoksille

Maitotinki ja rikkinäisiä munia

Terhon Erkki

Maukas emmanlimppu

Minusta tehtiin prinssi

Kuusenhakumatkalla

Joulupukin kädet

Mummu, sauna ja Jeesus

Koulussa ja retkeilemässä

Todistetusti koulukypsä

Paistettuja silakoita

Hammasraudat taskuun

Kalassa Hannun kanssa

Poltatko tupakkaa

Presidentti Kekkonen

Poikakerhossa sattui ja tapahtui

Sairaalaan unohdettuna

Pinkkiä perustamassa

Avainpiilo hukassa

Lamuskoilla alas Kukkulalta

Ryhdyin huilistiksi

Isän sotajuttu

Tikku takapuolessa

Polkupyörillä Yyteriin

Kotipaikaksi Tampere

Minu käskettii tänne

Poliisit herättivät

Rekkoja ja tynnyreitä

Laiturissa

LUKIJALLE

Kasvoin syntymäkaupungissani Porissa kolmetoista vuotta. Juurruin vahvasti porilaiseen multaan, persoonani muokkautui porilaisten keskellä ja porilaisessa esikaupunkimaisemassa. Porin murre oli ensimmäinen oppimani kieli.

Kerron lapsuudestani 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa sekä sen ajan elämästä lapsen näkökulmasta. Kirjoittaessani ja muistellessani elämäni alkutaipaletta ymmärrykseni ensimmäisten vuosieni merkityksestä on lisääntynyt kappale kappaleelta. Haluan välittää kokemuksiani omille lapsilleni ja lastenlapsilleni, jotka ovat saaneet osansa elämäntarinani perinnöstä. Suon toki kertomukseni muittenkin kiinnostuneiden ja uteliaitten luettavaksi.

Kaikki ihmiset, joista kerron ovat oikeita, ja kaikki tarinat ovat minulle totta. Varhaisinta aikaa, jota en voi tietoisesti muistaa, kannan tunteissani ja kehossani. Olen kirjoittanut kokemuksiani, en historiaa, olen kirjoittanut tarinoita, en tiedettä.

Tarinat ovat kirvonneet Elämäntarinakurssin keskusteluissa ja kirjoitusharjoituksissa. Ryhmä on auttanut muistamaan paljon sellaista, mitä en ole muistanut muistavani. Olen kaikesta siitä kirjoittajatovereilleni kiitollinen.

Sanataideopettajan, kirjailija FM Tiina Laanisen kannustus ja palaute on antanut sysäyksen sille, että nyt nautin kirjoittamisesta. Kiitos, se on kallisarvoinen lahja!

Olen myös kiitollinen vaimolleni Leenalle, joka on koko ajan uskonut minuun ja arvostanut kirjoittamistani.

Lauri Viita, Eeva-Liisa Manner ja Väinö Linna ovat katselleet Viita-Akatemian huoneen seinältä, kun olen kirjoittajaryhmässä opetellut, harjoitellut, muistellut ja haaveillut. Mikä voisi olla kannustavampaa harrastajakirjoittajan polulle?

Kiitos teillekin, Mestareille!

Tampereella 30.tammikuuta 2020

Olli-Pekka Mäkinen

SUUNTA TUULEEN

Työnnän jollan irti laiturista. Kiristän purjetta ja ohjaan peräsimellä kohti järvenselkää. Nopeasti köli alas ja keula tuuleen. Pian löydän oikean suunnan, vesi alkaa kohista perässä, ja laineet loiskivat kylkiin. Vauhti kiihtyy. Olen irti kaikesta. Vain minä päätän, mihin suuntaan menen. Istun pienessä jollassa, omassa maailmassani.

Kesäpäivä on lämmin, aurinko heijastuu kirkkaasti veden pinnasta. Kuikka uiskentelee kauempana vastarannalla. Lokitkin lentelevät hiljaa. Tämä on minun hetkeni, minun aikani, minun elämäni. Oma rauha ja pieni vene minun käsissäni, minun hallinnassani.

Olen odottanut, että tuuli kävisi joskus etelästä tai idästä, jotta pääsisin pitemmälle ja isommille vesille. Mutta tuulee aina luoteesta. En uskalla lähteä myötätuuleen, koska silloin olisi vaikeampi luovia vastatuuleen takaisin. Menen aina ensin luoteeseen tai pohjoiseen, ja kun vastaranta lähestyy, käännyn etelään, mutta en liian pitkälle. Niin on turvallista.

Elämä on edessä, avoimena kuin ulappa. Ajatukset vain liitelevät ja kaivautuvat syvälle mielen uumeniin. Välillä täytyy tarkistaa suunta ja purje, ja taas voi vain olla hiljaa, kuulla veden kohinaa. Onni, tai ainakin onnen läikähdys on järvellä, jollassa laineiden liplatuksen keskellä.

Olen haaveillut merestä. Meressä on oma suolan tuoksunsa, voimansa ja mahtavuutensa. Ajatus horisontista ja pääsystä kaikkialle maailmaan vain eteenpäin menemällä on äärimmäisen kiehtova.

Minulla on tämä järvi. Niin pieni, että katse yltää päästä päähän, mutta niin iso etten rohkene sitä kokonaan hallita. Siihen minä tyydyn ja siinä purjehdin. Ihmettelen, kadehdinkin ihmisiä, jotka hallitsevat isoja aluksia. Minä hallitsen kaikista pienimmän, tämän omani. Siinä on minun elämäni.

ELÄMÄ ALKOI

PRÄNNINMÄESTÄ

Kuukauden vanhana äidin sylissä.

Mummun hoidossa 1-vuotiaana kesällä 1953.

Tulikin poika

Poltot tulivat jo melko säännöllisinä. Liisaa pelotti. Hän käveli edestakaisin keittiössä, istahti välillä penkille ja nousi taas.

– Minu tarttis varmaa lähtee, hän sanoi äidilleen.

– Lähr vaa, ny sää voit viäl men linja-autol, neuvoi äiti.

Liisa keräsi mukaansa vaatteita, joita ajatteli tarvitsevansa, puhtaan alusvaatekerraston ja puseron. Huhtikuussa ei enää tullut pakkasia, villatakin voi jättää kotiin. Hän veti päällensä pitkän päällystakin.

– Täsä takis kukkaa ei nää minu vattaani, hän pohti puoliääneen.

Synnyttämään meno jännitti ja arvelutti. Liisan raskausaika ei ollut sujunut helposti. Hän oli tuntenut itsensä ajoittain huonovointiseksi, eikä lapsen terveydestä ollut varmuutta.

– Hyvi kaikki mennee, älä suatta murehri. Se tullee mikä o tullakses, äiti lohdutti.

Liisa lähti kävelemään mäkeä alas, pysähtyi välillä odottamaan supistuksen ohimenemistä ja jatkoi tien varteen. Harjunpäästä tuleva vaaleanruskea linja-auto pysähtyi Pränninmäen kohdalla ja otti hänet kyytiin. Autossa sai istua ja olla rauhassa. Se tuntui hyvältä, vaikka matka kesti vain kaksikymmentä minuuttia. Porin torilla Liisa vaihtoi Vähäraumalle menevään siniseen autoon, josta hän jäi pois Maantiekadulla sairaalan kohdalla.

Porin Kaupunginsairaalan synnytysosasto muistutti Liisaa hänen pitkästä sairaala-ajastaan kymmenen vuotta aikaisemmin. Vanhat muistot pyörivät mielessä. Silloin hän oli ollut sairas, jalkoja oli yritetty hoitaa monella tavalla. Nyt ei ollut kysymys sairaudesta, vaan luonnollisesta elämään kuuluvasta asiasta, synnytyksestä. Siitä huolimatta osaston huoneessa piileskeli huoli ja epävarmuus. Liisa joutui odottamaan synnytyspolttojen tihentyessä vielä kaksi pitkää ja tuskaista päivää.

Pääsiäinen oli vuonna 1952 huhtikuun puolessa välissä. Liisa synnytti minut pääsiäislauantaina kello 9.30. Hän ja Paavo, isäni, olivat varmoja, että heille syntyy tyttö. Lääkäri oli lisäksi arvellut, että saattaisin syntyä vammaisena. Vanhemmilleni odottaminen oli ollut ristiriitaista ja samalla toiveikasta aikaa. He olivat saamassa ensimmäistä lastaan 28-vuotiaina oltuaan naimisissa melkein viisi vuotta.

Minä olin päättänyt kaikista ennakkoarvioista huolimatta olla tavallinen terve poika. Paavolla ja Liisalla oli minulle sopiva nimi valmiina jo ennen syntymääni, tulisin olemaan Ulla-Maija. Kun sitten yllätin heidät olemalla poika, he muuttivat nimen saman sävyiseksi, minusta tuli Olli-Pekka.

Vuosi 1952 oli merkityksellisten tapahtumien vuosi itsenäisen Suomen historiassa. Helsingissä järjestettiin olympiakisat, joihin osallistui 69 maata. Kun lisäksi Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi, Suomesta oli tullut näkyvä osa maailman kansojen joukossa. Suomi sai vuonna 1952 maksettua mittavat sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mikä auttoi maamme taloudelliseen nousuun. Vaikka kaikilla oli vielä tuoreessa muistissa kahdeksan vuoden takainen sota-aika, ja monin paikoin oli niukkaa, elämä sujui toiveikkaana. Kahvin saaminen oli edelleen säännösteltyä, muita elintarvikkeita sai jo ostaa rajoituksetta.

Liisa ja Paavo asuivat Liisan kotitalon Hernerannan vintissä. Minäkin muutin sinne, kun syntymisestä ja sairaalasta selviydyin. Herneranta oli äitini Liisan perheen sukunimi. Meille se tuli tarkoittamaan samaa kuin mummula. Herneranta merkitsi lämpöä, turvaa, omia ihmisiä ja paikkaa, mihin sai aina mennä.

Äiti, isä ja minä asuimme vinttihuoneessa, johon hyvin mahtui ruokapöytä ja neljä tuolia. Äiti ja isä nukkuivat makuualkovissa kaksiosaisessa hetekassa. Kummallakin oli punaraitainen flokkipatja ja ruskea täkki. Minut nukutettiin koriin hetekan lähelle. Isä nosti minut siitä välillä syömään äidin viereen. Joskus jäin heidän sänkyynsä nukkumaan pidemmäksikin aikaa.

Huoneen perälle muodostui syvennys, jossa pienellä puuhellalla saattoi keittää ja paistaa. Vesi tuotiin emaliämpärillä kaivosta, ja likavesi vietiin